Unelmia

Aiemmin olen viitannut siihen, etta en oikein usko tuohon ravitsemusneuvontaan naissa puitteissa. 22 % vaestosta on alipainoisia ja 37 % lapsista lyhytkasvuisia kertoen pitkaikaisen vajaaravitsemuksen aiheuttamista pysyvista muutoksista. 22 % on ruoan suhteen alle toimeentulorajan eli ansaitsevat/tuottavat paivassa vahemman kuin paivan vahimmaisruoka-annoksen. 39 % vaesta ansaitsee vahemman kuin perustarpeiden hankkimiseen tarvitaan (ruuan lisaksi koulutus, terveydenhoito ym.).

Kylla nailla nurkilla ruokaa kasvaa, mutta se tahtoo olla kovin hiilihydraattivoittoista ja proteiinit ovat hakusassa. Aliravitsemuksen ilmentymat lapsilla (marasmus, kwashiorkor) kylla rajuimmissa muodoissaan pistavat silmaan, mutta uhkaamassa olevaa ongelmaa ei talla kokemuksella oikein tunnista tai tule ottaneeksi asian vaatimalla vakavuudella. Ongelma on vahan sama kuin Suomessa: vastaanottoaika kuluu verenpainearvoista ja verensokerista puhumiseen kun pitaisi hakea ratkaisua ylipainoon. Kun taalla potilaan on saanut virkoamaan hengenlahdon rajamailta, niin se kotiuttamiskunto tulee sitten vahan yhtakkia vastaan eika siina vaiheessa tule enaa miettineeksi onko paino ja pituus kohdallaan. Suomessahan niita ei edes laakarin tarvi miettia, jollei terveydenhoitaja tuo asiaa esille. Toisaalta tuntee myos suurta voimattomuutta potilaiden toimeentulon ongelmien ratkaisemiseen. Samoin kun jokainen sairaalapaiva on rahanmenoa niin rutikoyhan hoitoaikaa ei haluaisi yhtaan pitkittaa valttamattomasta - etta jaisi sita rahaa vahan ruokaan. Sairaalalla on jonkinlainen polikliininen ravitsemuksen opetusohjelma, mutta yhtaan kauempana asuville sen lapikayminen edellyttaa paikkakunnalla eli sairaalassa asumista. Kaiken koyhimmille kai on tarjolla ruoka-apuakin satunnaisesti eli kylla tama sairaala moninaisine toimintoineen ihan kadesta suuhun elaa.

Paivan haaste tuli tuossa iltapaivalla vahan yllattavalta taholta. Fredrick on sellainen aina huomiota herattavan fiksusti pukeutuva ehka 25v sairaalamme laboratorioteknikko eli labranhoitaja, johon olen tutustunut paljolti taalla netin aaressa. Itete on hanen kotikylansa ja hanen isansa oli sairaalan labranhoitaja, kunnes sairastui 90-luvulla psyykkisesti ja seitseman tai yhdeksan lasta jai aidin kasvatettavaksi. Sairaala oli jonkin aikaa ilman patevaa labraa ja F lahti sita opiskelemaan. Vuosi sitten han palasi tanne valmistuttuaan ja asuttaa kahta nuorenpaa veljea asunnossaan osallistuen heista huolehtimiseen ja heidan kouluttamiseensa muistaakseni secondaryssa.

Han kertoi ylpeana tyostaan, kuinka tama sairaala on hanelle kaikki kaikessa - mother-hospital - ja han on hyvin vahvasti sitoutunut tyoskentelemaan taalla vaikka unelmoikin erikoistumisopinnoista. Voitte vahan yrittaa asettua hanen asemaansa kuvittelemalla, etta han on saanut aivan tuoreen koulutuksen tyohonsa - johon tanaan myos Tansaniassa liittyy monenlaista tekniikkaa ja tietokonetta ym. analysaattoria. Realiteetti Itetessa on kuitenkin toisenlainen: kaikki tehdaan kasin, mikroskooppi on perustyokalu, reagenssit ovat koko ajan lopussa jne jne.

Lievaa turhautuneisuutta oli hanen aanessaan, kun han kertoi mitka nelja analysaattoria han on esittanyt ylilaakarille hankittavaksi, jotta labra olisi jollain tavalla ajan tasalla. Niita ei ole ostoslistalle laitettu, kun välttämättomämpinäkään pidettyja hankintoja ei ole saatu tehtya. Miten tuollaisen tyohonsa kunnianhimoisesti ja innovatiivisesti suhtautuvan kaverin motivaatiota ja unelmia saisi pidettya hengissa arjen raakojen realiteettien paineessa? Miten loytyy se henkilokohtaisten unelmien ja sairaalan realististen perustarpeiden ja resurssien valinen tasapaino?