Blogin jatkot

Jakso Itetessä on nyt takana ja samoin blogi tullut päätökseensä. Ehtiessäni tulen vielä lisäämään blogiin jonkun videonpätkän, mutta siihen saattaa kulua tovi. Jos joku haluaa tietää lisää yksityiskohdista niin suosittelen lähestymään sähköpostin avulla tai puhelimitse lähinnä iltaisin.

Tavoitteet, saavutukset

Joku pessimisti on sanonut, että kun ei odota mitään niin ei tarvitse pettyä. Ihan tuollaisella asenteella en kyllä ollut liikenteessä. Niin kuin olen maininnut niin Global Health -kurssi oli mitä erinomaisin valmennus sekä ammatillisessa että myös yleistiedollisessa mielessä Iteten jaksolle.

RDBF:n taholta asetettu tavoite on työyhteisön kouluttaminen. Mitään kovin systemaattista se ei voinut olla, koska sairaalan taholta ei osattu mitään koulutustoivomuksia esittää vaan tarpeista piti itse yrittää ottaa selvää. Siinä tehtävässä ei auttanut se, että silloin harvoin kun johtava Mwakalo oli paikalla niin hän piti huolen siitä, että raportti- ja myös ongelmien käsittelykieli oli swahili. Vaikka amot ja cot kysyivät jotain englanniksi niin hän vastasi pääsääntöisesti swahiliksi. Lisäksi kun oikeastaan vasta työpäivän aamuna selvisi ketä oli töissä - ja silti osa poistui muihin projekteihin heti aamulla - niin oli hyvin vaikea kohdentaa kouluttamista mitenkään.

Yhden luennon pidin ensilinjan särkylääkkeiden valinnasta, kun kierroilla totesin, että monesti särkylääkkeillä hoidettiin oiretta ennen kuin oli perussyy selvillä. Käytännössä ohjaustilanteita syntyi esim. yhteisillä kierroilla ja loppuvaiheessa tultiin jo oikein kysymäänkin, mikä saattaisi olla oireiden syy. Polikliinisten potilaiden kohdalla se olikin luontevinta, koska silloin co/amo/paikallinen lääkäri oli tilanteessa tulkkina ja mahdollisesti primaaristi tutkinut potilaan. Eli enimmäkseen siis tuli ohjattua tapauskohtaisesti. Infektiotaudeissa ja traumoissa paikalliset olivat hyviä, mutta sydämen vajaatoiminnassa ja erityisesti tuki- ja liikuntaelimissä tuli ilmi teorettisen tiedon ohuus. Gynen ja synnytyspuolen asioihinhan minun ei sitten enää kahden ekan viikon jälkeen tarvinnut puuttua Riitan saavuttua.

Sen sijaan internetin ja googlen käyttö tiedon hankintaan oli heille kaikille oikeastaan uusi asia ja siitä he kovasti riemastuivat. Nyt kun koneelle pääsy oli aiempaa helpompaa niin kaikkien kanssa käytiin läpi kädestä pitäen miten siellä voi toimia. Toinen oli ultraäänen käytön kynnyksen madaltaminen noninvasiivisena tutkimuksena, mutta se työkalu jäi sitten kokeneemmalle Riitalle hyvän alun jälkeen.

Psykiatrista konsultaatiota ei tullut ainuttakaan vaikka sitä mainostin. Hoisin kyllä yhden psykoosipotilaan kotiuttamiskuntoon, mutta psyk. pkl hoitajat toimivat varsin itsenäisesti eikä minua informoitu edes hoidollisissa ongelmissa - vaikka ainakin yksi potilas lähettiin yliopistosairaalaankin sinä aikana.

Oli asioita, joissa olisi pitänyt keskustella periaatteellisista linjoista johtavan kanssa, mutta kun hän oli paikalla vain reilun kaksi viikkoa kuudesta ja silloinkin aina seuraavaa reissua valmistellen niin mikään ei edennyt varsinkaan kun hän itse ei ollut mitenkään aloitteellinen. Talon ainoaan lääkäriin dr Ntuliin kontakti jäi noin 5-7 pv mittaiseksi koko jaksolla joten se siitä ohjausmahdollisuudesta.

Lopulta en kokenut sitä kovin mielekkäänä, että kierrämme isolla porukalla, koska suurin osa oli infektiopotilaita, joissa paikalliset olivat vähintään yhtä osaavia kuin minä. Otin siis paikkani itsenäisesti osastoja kiertävänä hoitajan/con kanssa ja määrätietoisesti vapautin johtavan osastotyöstä hallinnollisiin tehtäviinsä ja siitä hän tuntui erityisesti ilahtuvan.

En koe kenenkään parantumisen tai henkiinjäämisen olleen varsinaisesti minun läsnäolostani riippuvaista - vaikkakin jotkut olisivat ehkä jääneet henkiin jos suosittelemaani hoitolinjaa olisi noudatettu tai siihen olisi saatu resurssit ajoissa käyttöön. Aina ei voi voittaa - ei varsinkaan Afrikassa.

Henkilökohtaisena tavoitteena oli tietenkin saada kokemusta trooppisista sairauksista, hivista ja tubista ym. ja sitä kyllä tuli. Myös tutustuminen kehitysmaan terveydenhoitojärjestelmään ja muihin hoitamiseen liittyviin ongelmiin oli hyvin avartavaa. Oli myös ilahduttavaa havaita että peruslääkärintyö on myös niissä olosuhteissa koko lailla odotetun kaltaista. Ennen muuta iloitsin siitä, että pysyin itse terveenä koko jakson aikana.

Mikä oli mukavaa?

Tässä nyt vähän sekoittuu Itete ja muu Tansania eli sillä varauksella. Koska itse olen eläinfriikki niin kyllä safari- ja luontokokemukset olivat ylitse muiden. Itetessä ei villiä elämää kyllä nähnyt päivittäin moikkaavia paviaaneja lukuunottamatta, mutta meikäläinen elää paljon sillä kun aamulla maisema ja avaruus yltää yli 30 km päähän. Klo 6 jälkeen auringon noustessa alkaa kuulua 100-200 m alempaa laakson kylästä elämisen ääniä, vasemmalla piirtyvät 2500 km nousevat vuoret ja horisontissa Njassa- eli Malawijärvi. Laaksosta nousee kuusi seitsemän tulivuorikraateria ja aamun ensimmäiset linnut lentävät alapuolellani. Illalla asunnolle tultaessa näkyy kirkas tähtitaivas ja sammakot kurnuttavat ja sirkat ja kaskaat soittavat alhaalta laaksosta. Kyllä niillä muistikuvilla yhden syksyn yli elää.

Ilmasto on Iteten seudulla mitä mainioin. Harvoin erityisen kuuma, mutta sadekaudella kosteus tehnee jaksamisen raskaaksi. Vaatetuksella on helppo suojautua liialta auringolta eikä työpäivän jälkeen aurinko enää paista kovin kuumasti. Toisaalta jos yhtään yrittää kiiruhtaa niin hiki on kyllä heti pinnassa. Viisainta on siis opetella kävelemään paikallisten tahtiin.

Minä pidin tansanialaisista, erityisesti nyakushyoista. He ovat ihmisinä hyväntuulisia ja välittömiä, helposti tutustuttavia ja kiireettömiä. Ei kuudessa viikossa ehkä mitään lopun elämän ystävyyksiä rakenneta, mutta tuntui että sellaisinkin persoonoihin törmäsi, joiden kanssa tuntui, että voisi jutella mistä vaan. Mistään ei niuhoteta vaan rauhallisella asenteella mietitään mitä voisi tehdä seuraavaksi. Jos jotain ei ehdi tänään niin katsotaan ehtiikö huomenna. Hyvin harvoin siellä potilaidenkaan kanssa ongelmia tuli suoranaisesti ajan puutteen vuoksi, muu materiaalinen pula oli selkeästi kriittisempää mitä hoidon onnistumiseen tulee.

Vaikka työ sairaalassa ei varsinaisesti ollut mukavaa, niin oli se hyvin opettavaista ja palkitsevaa. Siellä tarjoutuu paljon tilanteita sellaisen oppimiseen, mihin Suomessa ei lääkärin työssä törmää. Myös oma luovuus saa siellä aktivoitua ihan eri lailla niin että potilaalle voidaan järjestää se apu mikä suinkin on saatavilla.

Miten Iteteen matkustetaan?

Seuraavassa tekstissä mainitut kellonajat on syytä tarkistaa ennen kuin lähdet matkaan! Muista myös, että joskus klo ilmaistaan swahilityylillä eli 00.00 on auringon nousu eli kello 6.00 meidän aikaa. Swa 6.00 on meidän klo 12.00 jne! Eli 12 h valoisaa ja 12 h pimeää. Alla olevista vaihtoehdoista se matka rakentuu, vaikka päättäisit olla esim. Darissa tms. ennen Iteteen siirtymistä.

Nopein tapa on ottaa varhainen aamukone Hgistä Amsterdamin tai Lontoon kautta Dariin, perillä noin klo 22. Taksi pitäisi ottaa Ubungon linja-autoaseman seudulle, sieltä löytyy useita siistin näköisiä hotelleja yöpymiseen. Ubungo on Morogoro Roadin varrella (kaikki tietävät) ja noin 10 km kaupungin keskustasta ja vähän enemmän lentokentältä. Sieltä lähtevät kaikki bussit Mbeyan suuntaan n. klo 6.00 (käytännössä sitten kun bussi on täyttynyt) . Aamulla pitää ottaa taksi ja pyytää häntä viemään valitun yhtiön lipputoimistoon aina väh. puolta tuntia ennen ilmoitettua lähtöaikaa ja lipun ostamisen jälkeen ko. linja-autolle.

Bussit lähtevät siis vain ja ainoastaan aamuisin, koska rosvojen pelossa bussit eivät saa ajaa yöllä klo 22.00 jälkeen. Periaatteessa on aina riski, että haluamasi bussi on buukattu täyteen. Siksi olisi parasta jos joku voisi ostaa lipun pari päivää ennen matkaa tai viimeistään edellisenä päivänä. Darista Mbeyaan liikennöi useita yhtiöitä, mutta käytäntöjä paremmin tuntemattomalla on oikeastaan kaksi bussivaihtoehtoa:

Jos menet suoraan Tukuyuun niin sairaalan autolla on reilun tunnin/80 km/suunta lyhyempi matka noutaa sinut. Silloin valitset SUMRYyhtiön bussin Dar-Tukuyu. Yhtiöllä ei ole nettisivua ainakaan tällä hetkellä, bookingoffice +255 218 0169. Myös Hakimayhtiö ajaa samaa linjaa, mutta en suosittele.

Jos menet Mbeyaan niin sieltä matka Iteteen on 120 km/melkein 3h. Valitset bussin Dar-Mbeya joko SUMRY (ks. yllä) tai SCANDINAVIAN. Scandilla on nettisivu http://www.scandinaviagroup.com/, mutta siellä on myös vanhaa tietoa. Varauksen voi ehkä tehdä sähköpostilla. Huom! Scandi lähtee keskustasta omasta terminaalista ja pysähtyy Ubungoa vastapäätä kadun toisella puolella klo 6 ja jatkaa siitä.

On mahdollista myös kulkea junalla. Vaikeus on siinä, että sen saapuminen Mbeyaan on paljon liukuvampaa ja se on hankalampi vastaan ottajille. Mutta ok jos esim. itse matkustat Tukuyuun ( ei ole vaikeaa). Junan lähtöaika on liukuva noin klo 16.00 ja se on perillä seuraavana päivänä puolenpäivän jälkeen. Pitää muistaa valita Expressjuna (EI local), se on hyvin mukava tapa matkustaa, makuuhytit kivat ja ruoka hyvää. Hinta n. 24-27000 Tsh eli sama kuin linja-autolla.

Tukuyusta Iteteen pääsy ei ole mahdotonta dalla-dallalla, mutta vaatii jo vähän osaamista eikä enää onnistu klo 15.00 jälkeen eikä viikonloppuisin lähes ollenkaan. Sitä varten on paras varata etukäteen kyyti sairaalasta ja sen hinta on 50 000 Tsh jollei sairaalalla ole muuta ajoa.

Toinen lentovaihtoehto on esim. yölento 19.30 Hki- Ams-Nairobi ja Darissa n. klo 10.00.

Paluu on kätevintä hoitaa siten kun tekstissä 4.11 kerroin eli aamuvarhainen lähtö Itetestä ja bussi Tukuyu-Dar (Ubungo). Juna Mbeyasta taitaa lähteä iltapäivällä joten siihen ehtii melko helposti Itetestä. Mitä linja-autoihin tulee niin rauhallisin ja miellyttävin kyyti oli Scandinavian, Sumry oli ihan ok, mutta Aboodissa ja varsinkin Hakimassa tunsi matkustavansa henkensä kaupalla.

Paluumatka

Peaamuna 2.11 klo 4.30 sairaalan auto odotti viedäkseen minut jo tuttua pompputietä Tukuyuun 42 km, josta bussi lähti hieman klo 6.30 jälkeen. Sain viereeni yli 12 h bussimatkalle Reheman 14v, joka oli niin viehättävä kuin sen ikäinen tyttö voi olla. Hän oli syntynyt Tukuyussa, muuttanut nelivuotiaana Malawin keskiosiin ja asui siellä äitinsä ja veljensä kanssa ja äiti teki kosmetiikkabisnestä. Rehema puhui paljon parempaa englantia kuin tansanialaiset ikätoverinsa - se oli hänen koulukielensä, mutta kavereiden kanssa hän puhuu paikallista malawia, kotona swahilia ja hieman myös nyakuyshaa. Hän oli puhelias ja kyseli minulta kaikenlaista insuliinihoidosta lehmän lypsyongelmiin ja oli haaveillut lääkärin tai juristin työstä. Hänen seurassaan matka meni rattoisasti ja välillä nukkuen. Nyt kolmikko oli matkalla hänen siskonsa häihin Dariin. Minullekin esitettiin hääkutsu, jos olisin vielä viikon kuluttua ollut paikkakunnalla.

Jo Tukuyssa yhteistä bussia odotellessa paikallisen lukion englanninopettaja oli tehnyt tuttavuutta. Hän auttoi minua syömisen löytämisessä matkan varrella ja järjesti minulle turvalliseksi katsomansa taksin illan pimetessä Ubungon linja-autoasemalla kaupungin ulkopuolella, jolla pääsin sitten Peacockhotelliin - suihkuun ja syömään! Illan pimeydessä lähdin vielä kuljeskelemaan ja kiertämään lämpimään Darin yöhön ja katselin paikallisten kerjäläisten ja taksikuskien asettumista nukkumaan pitkin jalkakäytäviä ja puistoja.

La-aamuna kävin suuren adventtiseurakunnan jumalanpalveluksessa (yksi yli viidestäkymmenestä Darissa). Puolen päivän jälkeen lounastin kaupungilla neljän tansanialaisen GHkurssitoverini kanssa, joista kaksi olin tavannut jo Tampereella. Palasin hotellille, pakkasin ja siirryin lentoasemalle ehtiäkseni klo 19.30 koneeseeni Nairobiin, sieltä Amsterdamiin ja Helsinkiin. Tansania 2vk + Itete 6vk oli pulkassa.

Luut vinksin vonksin ja loppu

Nyt sitten oli edessä se viimeinen työpäivä tätä komennusta. Fiilikset ovat pääosin ihan hyvät - aikansa kutakin - mutta joidenkin potilaiden kohdalla kysymys on helpotuksesta ja vastuun siirtämisestä jatkaville . Nämä ovat niitä, joiden kohdalla mikään hoito ei tunnu tepsivän ja tärkeintä on tietää yrittäneensä kaikkensa.

Tulimme kontrolloineeksi muutamia pitkäaikaisia murtumia sekä edellisellä viikolla kipsatun jalan rtgkuvilla. Nuo pitkäaikaiset olivat olleet vedossa jo useamman viikon. En ollut niitä kontrolloinut, koska juuri muuta ei ollut tehtävissä kuin vetohoito. Suomalainen ohje kyllä sanoo että reisiluuhun pitkä ydinnaula murtuman korjaamiseksi ja seuraavana päivänä sauvojen kanssa kävelemään, mutta kun ei täällä ole noita ortopedisiä (kalliita) varaosia eikä osaamista ja näissä olosuhteissa luun tulehtumisriski olisi mieletön. Edellisellä viikolla kipsattu oli se, jonka äitiä vaadittiin viemään lapsensa parempaan hoitoon isompaan sairaalaan, mutta josta äiti rahan puutteen vuoksi kieltäytyi.

Tietyllä tavalla niitä käytäntöjä kuvaavaa on se, että vaikka olin määrännyt edellisenä torstaina rtgkuvan otettavaksi heti pe-aamuna niin seuraavana ke:na ei kukaan ollut ottanut kantaa siihen rtgkuvaan. Itse asiassa kuva oli rekisterin mukaan otettu, mutta sitä ei löytynyt mistään.

Mistä löytyisi se kirurgi, joka ymmärtäisi näistä olosuhteista jotain ja jolla olisi kokemusta ajalta ennen nykyisiä hoitokäytäntöjä? Sain yhteyden kehitysmaassa työskennelleeseen kollegaan ja kävi ilmi, että on todennäköistä, että luonto antaa näissä havaitsemissamme puutteissa aika paljon anteeksi ja korjaa ihmeesti varsinkin lasten murtumissa epätäydellisiä asennon korjauksia. Kaksi huolen aihetta olivat ilmeisen aiheettomia ja kolmannesta annoin työkavereille asennonkorjausyritysohjeet seuraavaa päivää varten ja he lupasivat yrittää parhaansa. Tuskin siitä 14 v pojasta enää jalkapalloilijaa tulee, mutta kun edes pystyisi kävelemään. Taustalla oli siis moottoripyörän päälleajo. Poliisi paikalle saatiin, mutta syyllinen onnistui pakenemaan eikä siis ollut auttamassa aiheuttamissaan hoitokustannuksissa.

Homma oli siis siltä osin paketissa ja keskeneräiset ohjeistettu muille. Itete saa nyt sitten pärjätä ilman minua - minkä se kyllä epäilemättä tekeekin.

Tauteja historiasta ja läksiäiset

25v naispotilas, jolla kolmen päivän ajalta kurkku karhea, ääni maassa ja silmät punoittavat, hieman kuumetta? Läiskäistä loppuvaiheessa violetin sävyistä (mustalla!) ihottumaa kauttaaltaan? Aikuisen tuhkarokko sanoo Epiphania. Vaikka itse olin menehtyä siihen kaksivuotiaana niin kovin selviä muistikuvia taudista ei ole. Suomessahan sitä ei käytännössä tapaa kattavan rokotusohjelman ansiosta ja hyvä niin, sillä se on yksi eniten lapsia surmaavista sairauksista.

75v nainen oli edellisenä päivänä menettänyt tajuntansa kesken kaiken ja tuotu sairaalaan. Vähän kuumeili, ei kouristanut. Ei korkeaa verenpainetta tiedossa eikä nyt mitattavissa, joten tuskin kyseessä voi olla aivoverenvuoto ei edes infarkti. Halvausoireita ei havaittu. Hieman niskajäykkyyttä kylläkin ja ja selvä kosketusarkuus joka puolella. Pystyi nielemään, mutta ei kommunikoimaan. Epiphania meni ja otti selkäydinnäytteen, joka oli samea. Labra vahvisti sen meningokokiksi eli hyvin vaaralliseksi tarttuvaksi aivokalvontulehduksen aiheuttajaksi. Itselläni on siihen rokotus, mutta täällä tauti on siis arkipäivää ja edellyttää potilaan eristämistä tartuntariskin minimoimiseksi. Alun perin valittu hoito oli oikea, mutta annosta piti oleellisesti lisätä. Tauti voi muutamissa tunneissa aiheuttaa kuoleman, mutta ehkä osin aloitetun lääkityksen ansiosta tässä taudin eteneminen ainakin tuntui pysähtyneen. Molemmat taudit itselle uusia kokemuksia eli kyllä täällä lähes päivittäin suomalainen yleislääkäri vielä oppii uutta.

Koska olin varautunut lähtemään jo seuraavan päivän iltana niin "kaikki" työkaverit ja sairaalan johto ilmeistyivät läksiäisillalliselle asunnollemme. Tunnelma oli haikea. Kuutisen viikkoa oli mennyt nopeasti ja todellakin tuntui siltä, että juuri kun alkoi päästä jotenkin vauhtiin niin tuli lähdön aika. Niin kai se usein on. Sain kuulla kehumisia ja taas mahtavaa yhteislaulua, joka soi kauniisti kaskaiden ja sirkkojen säestäessä Tansanian illassa. Läksiäislahjaksi sain juhlavan takin, joka näkyy kuvassa.

Paluu sorvin aareen

Sitten viimeinen tiistai. Tyotoverit olivat kovasti uteliaita kuulemaan matkastamme. Vaikka naita luonnonpuistoja taalla on runsaasti, niin vain harvat paikalliset ovat niissa kayneet. Paasymaksu olisi heilla vain murto-osa turistien maksamasta, mutta matkustelu yleensa majoituksista puhumattakaan menee kirkkaasti yli keskiluokan maksukyvyn. Asiaan on yritetty saada korjausta siten, etta koululaisia on alettu vieda luokkaretkille tutustumaan edes lahialueensa puistoihin ja luontoon.

Nelja pv pois osastoilta on jo ehtinyt vaihtaa aika paljon potilaita uusiin eli tiistaina kierto vei hieman enemman aikaa. Tosin dr Ntuli oli vihdoin saanut lastenhoitajan palkattua ja ilmestyi kiertamaan lastenosaston ja oli tietenkin kaikin puolin tervetullut lisa tyovoimaan. Johtava Mwakalo oli lahtenyt edellisen viikon ke:na Dariin ministerioon hoitamaan asioita ja lupasi palata la:na. Tata kirjoittaessa on to ja tana iltana pitaisi kuulemma olla taalla.

Siis tuolla polilla on 2-3 cota ensilinjassa katsomassa potilaita. Paivassa heita tulee yhteensa korkeintaan kaksikymmenta. Amoilla/laakareilla on osastojen lisaksi kahdesta kuuteen potilasta katsottavana yhteensa, joskus kymmenen. Nyt on hiljaisin aika vuodesta eli kuiva kausi, mutta tata luokkaa se on ollut elokuusta lahtien. Osastoille otetaan siis yhteensa alle kymmenen potilasta paivassa ja kokonaisuudessa potilasmaara osastoilla on 40 molemmin puolin. Sadekaudella maara tuplaantuu seka polilla etta osastolla, mutta siita on aikaa vuosia kun sairaala oli taynna. Ei taalla siis talla tyoporukalla toiden maaraan kuole.

Paivan haaste: Toiden organisoinnissa taalla kylla haastetta riittaisi. Tapaamani tansanialaiset ovat mita sydamellisimpia ja mukavampia ihmisia, mutta jotenkin he vain saavat kovasti aikaa kulumaan tyoskennellessaan. Merkittavana syyna on se, etta kaikki asiat pyritaan tekemaan heti eli "paivystyksena". Se tarkoittaa sita, etta ystavallisyydessaan he haluavat heti auttaa, kun joku tulee jotain kysymaan. Tama johtaa siihen, etta yksi ja kaksi aiemmin tekeilla ollutta hommaa jaa kesken jne jne ja siksi kaikki tahtoo jaada aina vaiheeseen.

Kaytannoista mainittakoon, etta kaikilta osastolle tulevilta tutkitaan Hb, verisively (malarian kannalta), ulostenayte ja virtsakoe - vaikka tulosyyna olisi rannemurtuma. Rtgkuvat eivat koskaan ole kierrolla osastolla - edes murtumapotilailla - vaan ne arkistoidaan ja haetaan tarvittaessa rtg:sta naapuritalosta. Osastolla petipaikkoja ei ole numeroita vaan potilaita huhuillaan etunimella, kun hoitajat kuitenkin melko usein vaihtuvat.

Lomailee Nooan arkissa

Kun tulin Iteteen olin haavellut safarista jossain valissa. Lahin luonnonpuisto olisi Ruaha (http://www.tanzaniaparks.com/ruaha.htm) . Matkaa olisi kuitenkin yli 520 km ja kun naytti silta, etta kaikki kyydit pitaisi maksaaa yksin niin unelma alkoi haihtua. Mutta sitten keskustelimme aiheesta Judithin kanssa ja kun Riitta saapui ja sanoi, etta ehdottomasti niin suunnitelma alkoi hahmottua.

Lahes koleana pe-aamuna 26.10 klo 4.30 alkoi kyyditys Tukuyuun linja-autolle. Olin jo unohtanut kuinka surkeassa kunnossa tie oli ja matka alyttoman pitka, mutta vihdoin hyvin ravistettuina olimme klo 6.00 linja-autoasemalla ja bussi lahti 6.30. Mieletonta rallia Iringaan, jossa olimme klo 12.00. Loysimme ravintolan ja soimme ja klo 14.00 Tandalan auto saapui meita noutamaan viimeiselle 120 km rupeamalle, josta puolet oli lahes yhta surkeaa kuin Iteten tie. Perilla odotti mahta rauha luonnon keskella. Tandala Campin sivusto kertokoon yksityiskohdat (http://www.tandalatentedcamp.com/ ) . Heti puolen tunnin kuluttua kavimme oppaamme Moseksen johdolla reilun tunnin lenkin ymparoivassa metsassa, jossa kaikkialla nakyi norsujen ym. elainten jalkia. Illallinen kuutamossa puolen tusinan villinorsun juodessa 15 m paassa uima-altaalla ja yhden tuijottaessa seuruettamme 7 m paassa oli kylla aika mieleenpainuva kokemus. Ruoka tuli ranskalaisesta keittiosta, joten ei valittamista. Illalla nukkumaan meno tolppien varassa olevaan telttaan, jonka alapuolella juomapaikalla liikehti koko ajan puolisen tusinaa norsua... ei ollut ihan helppoa, mutta tosi janskaa...aivan mieleton paikka.

Yolla norsut törähtelivät teltan alapuolella. La-aamuna lahto klo 6.00 Ruahan puistoon koko paivan retkelle 20 km paahan. Kaikkea nelijalkaista mita nettisivu lupaa. Leijona jahtaa antilooppia muutaman metrin paassa avoautostamme...kaykaapa katsomassa. Kun palasimme leiripaikalla oli taas kymmenkunta norsua ympari pihaa...niita on Ruahassa 10 000!

Rasittamatta lukijaa enemmilla yksityiskohdilla sunnuntaina vierailimme masai- seka paikallisen asumuksen kylassa Tungamalungassa ja iltapaivalla kavimme jalleen Ruahan puistossa kokemassa mm. auringonlaskun. Pimealla saavuttuamme takaisin paviaanit ja norsut toitottivat leijonahalytysta - illalla viimeiseksi ja aamulla ensimmaiseksi.

Ma oli taas matkapaiva ja hieman jai aikaa tutustua myos Iringan kaupunkiin. Nyt linja-auto teki matkan puolta tuntia edellista nopeammin - aivan jarjetonta rallia ja tuntui, etta vanha auto hajoaa joka kuopassa kappaleiksi. Ihmeen kaupalla tulimme perille Tukuyuun ehjana - kunnes taas alkoi se hoykytys kivikossa 1,5 h. Ihmeen kiva oli olla taas perilla tutussa ymparistossa. Kokemus safarista oli todella mahtava ja bussimatka niin jarkyttava kun se Tansaniassa tapaa olla. Toivottavasti safarille paasee joskus viela uudestaan.

Vaikka oli huippumielenkiintoista niin tarkkaavainen lukija havaitsee, etta mitaan haastetta naihin paiviin ei tuntunut liittyvan.

Unelmia

Aiemmin olen viitannut siihen, etta en oikein usko tuohon ravitsemusneuvontaan naissa puitteissa. 22 % vaestosta on alipainoisia ja 37 % lapsista lyhytkasvuisia kertoen pitkaikaisen vajaaravitsemuksen aiheuttamista pysyvista muutoksista. 22 % on ruoan suhteen alle toimeentulorajan eli ansaitsevat/tuottavat paivassa vahemman kuin paivan vahimmaisruoka-annoksen. 39 % vaesta ansaitsee vahemman kuin perustarpeiden hankkimiseen tarvitaan (ruuan lisaksi koulutus, terveydenhoito ym.).

Kylla nailla nurkilla ruokaa kasvaa, mutta se tahtoo olla kovin hiilihydraattivoittoista ja proteiinit ovat hakusassa. Aliravitsemuksen ilmentymat lapsilla (marasmus, kwashiorkor) kylla rajuimmissa muodoissaan pistavat silmaan, mutta uhkaamassa olevaa ongelmaa ei talla kokemuksella oikein tunnista tai tule ottaneeksi asian vaatimalla vakavuudella. Ongelma on vahan sama kuin Suomessa: vastaanottoaika kuluu verenpainearvoista ja verensokerista puhumiseen kun pitaisi hakea ratkaisua ylipainoon. Kun taalla potilaan on saanut virkoamaan hengenlahdon rajamailta, niin se kotiuttamiskunto tulee sitten vahan yhtakkia vastaan eika siina vaiheessa tule enaa miettineeksi onko paino ja pituus kohdallaan. Suomessahan niita ei edes laakarin tarvi miettia, jollei terveydenhoitaja tuo asiaa esille. Toisaalta tuntee myos suurta voimattomuutta potilaiden toimeentulon ongelmien ratkaisemiseen. Samoin kun jokainen sairaalapaiva on rahanmenoa niin rutikoyhan hoitoaikaa ei haluaisi yhtaan pitkittaa valttamattomasta - etta jaisi sita rahaa vahan ruokaan. Sairaalalla on jonkinlainen polikliininen ravitsemuksen opetusohjelma, mutta yhtaan kauempana asuville sen lapikayminen edellyttaa paikkakunnalla eli sairaalassa asumista. Kaiken koyhimmille kai on tarjolla ruoka-apuakin satunnaisesti eli kylla tama sairaala moninaisine toimintoineen ihan kadesta suuhun elaa.

Paivan haaste tuli tuossa iltapaivalla vahan yllattavalta taholta. Fredrick on sellainen aina huomiota herattavan fiksusti pukeutuva ehka 25v sairaalamme laboratorioteknikko eli labranhoitaja, johon olen tutustunut paljolti taalla netin aaressa. Itete on hanen kotikylansa ja hanen isansa oli sairaalan labranhoitaja, kunnes sairastui 90-luvulla psyykkisesti ja seitseman tai yhdeksan lasta jai aidin kasvatettavaksi. Sairaala oli jonkin aikaa ilman patevaa labraa ja F lahti sita opiskelemaan. Vuosi sitten han palasi tanne valmistuttuaan ja asuttaa kahta nuorenpaa veljea asunnossaan osallistuen heista huolehtimiseen ja heidan kouluttamiseensa muistaakseni secondaryssa.

Han kertoi ylpeana tyostaan, kuinka tama sairaala on hanelle kaikki kaikessa - mother-hospital - ja han on hyvin vahvasti sitoutunut tyoskentelemaan taalla vaikka unelmoikin erikoistumisopinnoista. Voitte vahan yrittaa asettua hanen asemaansa kuvittelemalla, etta han on saanut aivan tuoreen koulutuksen tyohonsa - johon tanaan myos Tansaniassa liittyy monenlaista tekniikkaa ja tietokonetta ym. analysaattoria. Realiteetti Itetessa on kuitenkin toisenlainen: kaikki tehdaan kasin, mikroskooppi on perustyokalu, reagenssit ovat koko ajan lopussa jne jne.

Lievaa turhautuneisuutta oli hanen aanessaan, kun han kertoi mitka nelja analysaattoria han on esittanyt ylilaakarille hankittavaksi, jotta labra olisi jollain tavalla ajan tasalla. Niita ei ole ostoslistalle laitettu, kun välttämättomämpinäkään pidettyja hankintoja ei ole saatu tehtya. Miten tuollaisen tyohonsa kunnianhimoisesti ja innovatiivisesti suhtautuvan kaverin motivaatiota ja unelmia saisi pidettya hengissa arjen raakojen realiteettien paineessa? Miten loytyy se henkilokohtaisten unelmien ja sairaalan realististen perustarpeiden ja resurssien valinen tasapaino?

Abortti vai ei

Tama on vaikea asia taallakin. Maailmassa noin 50 miljoonaa naista kuolee vuosittain keskenmenon aiheuttamiin komplikaatioihin. Heista kaksi kolmasosaa huonosti tehdyn raskaudenkeskeytyksen ja kolmasosa spontaanin keskenmenon seurauksiin. Tansaniassa abortti on kaikissa muodoissaan kielletty. Secundary schoolia kaydaan tuonne 18-20-vuotiaaksi. Jos sina aikana tulet raskaaksi sinut potkitaan pois koulusta. Lapsen synnytettyasi voit jatkaa periaatteessa secundaryn loppuun, mutta kaytannossa monen koulu keskeytyy ja nuori äiti jää hoitamaan lastaan. Jos olet ollut advancedluokalla ("lukio", jonne vain puolet ikaluokasta paasee) olet todennakoisesti menettanyt opiskelupaikkasi ainakin valtion koulussa. Privaattikoulut ovat 3-5 kertaa kalliimpia ja niihin paassee jos on täppiä. Pojille ei varmaan kay kuinkaan. Collegessa ja yliopistossa asialla ei ole muuta merkitysta kuin kaytannon haitta. Yleensa lapsi jaa silloin isovanhempien hoitoon.

Viime viikolla opettaja toi meille 18v koulutyttoa, jonka kohdalla piti saada varmuus raskaudesta. Ultralla nakyi, etta ilmoitetut viimeiset kuukautiset noin 3 kk sitten pitivat paikkansa. Epi piti asian ilmituloa siten myonteisena asiana, etta nyt kun asia on opettajan ja vanhempien tiedossa, tytolla ei ole kiusausta yrittaa aborttia ja siten vaarantaa omaa ja sikion terveytta.

Paivan haaste: Meille tuli eilen osastolle 18v vatsakipuinen tytto, jolla oli menkat 2-3 vk myohassa ja oksennutti. Esitietojen mukaan oli yrittanyt aborttia. Tarkemmin kysyttaessa han tiesi saattavansa olla raskaana. 22v lapsen isa oli karannut pois (run away) saatuaan tiedon mahdollisesta raskaudesta. Tytto oli ottanut paikallista oksitosiiniyrttia, mutta ei ollut saanut muuta aikaan kuin kovan vatsakivun ja oli joutunut hakemaan apua. Tanaan teimme raskaustestin ja se oli positiivinen. Tieto ei ollut mikaan iloinen perhetapahtuma.

Seuraamukset ovat ylla mainitun kaltaiset, jollei tassa nyt sitten tule spontaania keskenmenoa jossain vaiheessa. Jos niin sattuisi kaymaan tyton juridinen asema olisi vahintaankin hankala. Kuka viranomainen uskoisi sen olevan enaa spontaani? Ainakin sairaalassa naytti sentaan silta, etta tyton aiti olisi ollut hanen tukenaan. Aika lailla ahdisti yrittaa asettua tyton asemaan naissa ympyroissa.

Vastaava Mwakalo lahti loppuviikoksi hallinnoimaan Dariin ja ollaan taas veeteenä.

Pahnahisen paiseet

Tuo ilmio milloin minkin laakkeen loppumisesta jatkuu kiusallisena. Meilla on taalla osastoilla lajapain potilaita, joiden hb keikkuu tuossa 50-70 kieppeilla ja vahan vasyttaa ... ei ehka ihme. Syita on monia: suolistoloiset, malaria, huono ravitsemus, pitkaan kestaneet tulehdukset kuten tubi, naisilla runsaat kuukautiset ym. Raskaana oleville pitaisi ehdottomasti syottaa rautaa. Ensimmaisena raudanpuutteesta karsi vastustuskyky, joka siis jo monella on hivin heikentama.

En oikein usko ravitsemukselliseen ohjaukseen, kun tietaa, ettei heilla juuri valinnan varaa ole. Ja esim. aidspotilaat ovat yleensa kovin ruokahaluttomia sen lisaksi, etta ovat aarimmaisen koyhia. FeFo eli rauta+foolihappoyhdistelma on se tavallisin valmiste, mutta sita ei juuri pariin viikkoon ole enaa ollut. Alkaa mielikuvitus loppua, kun tietaa, etta tuon tason anemia hidastaa jo varsin suurella todennakoisyydella toipumista. Taytyy todeta kuin kioskia pitanyt savolaismummo sota-aikaan, kun hanelta kysyttiin, etta onko mitaan suuhun pantavaa. "Ka ei oo muuta kuin ongenkoukkuloita..." Miten olisi rautanaulat imeskeltaviksi?

Kylla paallimmaiseksi jää sairaalan perustoiminnoissa se vaikutelma, etta moni asia on vahan niinkuin tuurissaan. En tarkoita talla osaamista ja kaden taitoja vaan toimintaa. Kylla melkein joka paiva osastokierrolla kay ilmi, etta korkeintaan kaksi kolmasosaa edellisena paivana pyydetyista labra- ym. tutkimuksista on hoidettu ja tulokset saatavilla seuraavana paivana. Jos hoitaja onkin tutkimukset muistanut pyytaa, niin rtghenkilo on poissa paivan tai kaksi tai ainakin tulokset ovat jaaneet toimittamatta labrasta osastolle. Tama korostuu, jos yhtaan aletaan lahestya sairaalan normaalia tayttoastetta. Kuten tiedossa on tiedonkulku on sairaalan toiminnalle haaste ja kylla se on sita taallakin. Kun maanantaina oli vahan enemman uusia potilaita ja rtghenkilo viela hukassa, niin tiistain kierrolla ei oikeastaan ollut tuloksia kaytettavisssa lainkaan edellisena paivana pyydetyista. Edellisen paivan kiireeseen siina vedottiin, mutta sairaala kay nyt siis noin 50/96 tayttoasteella. Mainittakoon etta sairaalan virallinen petimaara on 120, mutta kun se tuntui suurelta niin kavin laskemassa sangyt ja sain 96. 120 selittyy silla, etta saadaan isommat valtionavut...

Paivan haaste: Meilla kavi viime viikolla osastolla muutaman paivan sellainen kolmevuotias tytto, jolla oli vatsan alueella kivulias turvotus. Kaksi kolme paivaa han oli ollut yhtakkisesti itkuinen yota paivaa. Ei kuumetta, ei traumaa, ei paikallista punoitusta. Hyva yleiskunto. Kotiutin hanet vastentahtoisille vanhemmille silla ajatuksella, etta han oli kaatunut vanhempien huomaamatta ja saanut mustelman/verihyytyman ko. alueelle, joka kylla reilussa viikossa sulaisi pois. Metsaan meni.

Han tuli takaisin eilen, kun parulle ei tullut loppua. Ei edelleenkaan kuumetta eika mitaan yleisoiretta, vaan kivulias normaalin ihon varinen alue navan alapuolella. Vatsa avattiin leikkurissa ja subkutiksen ja fascian valisessa tilassa oli lokeroinen runsaasti markaa sisaltava abskessiontelo. Haava jatettiin auki, etta sita voidaan paivittain huuhdella.

Ma olen mielessani kritisoinut naiden paikallisten aktiivisuutta pistaa jokaiseen aristavaan pallukkaan neulalla ja aspiroida, mutta taytyy myontaa, etta naita yleisoireettomia paiseita kavelee vastaan viikottain. Ne eivat ole sellaisia ihossa olevia pallukoita kuin meilla, joista heti paalta nakee mita sisalla on. Iho paalla on ihan siisti, mutta aristava ja pullottava. Usein nama ovat hyvakuntoisia lapsia tai nuoria aikuisia ja mitaan infektioporttia ei loydy. Lapaluun paalla, reiden etupinnalla, vatsapeitteissa ym. aivan odottamattomissa paikoissa.

Traumaattinen viikonloppu

Niin kuin jo aiemmin mainitsin traumojen suuri osuus on yllattanyt. GHkurssilla opimme, etta erityisesti liikenne on nuoren autokulttuurin maissa suuri vaaratekija. Kylla sen on taalla syrjakylallakin todennut, vaikka olen ylistanyt kuinka autotonta taalla on. Ne muutamatkin autot loytavat toisensa tai hukkaavat tien ja moottoripyorat ajelevat ihmisten yli. La-iltana kavellessamme Muchon kanssa kuulimme sairaalan ambulanssin ulvahtavan liikkeelle. Oli tapahtunut kolari, jossa vammautui ja josta tuli sairaalaan 5-6 ihmista.

Viikonlopun aikana oli otettu sairaalaan sisalle 35 uutta potilasta ja heista 16 oli traumapotilaita: Saaren avomurtuma ja kallonmurtuma 14 v, jonka yli moottoripyora oli ajanut. Yksi puusta pudonnut ranne- ja solisluumurtuma. Kahta oli lyoty niin, etta otsassa oli haava, kolmannella vain kuhmu. Yksi perhevakivallan uhri. Yksi rintaan mukiloitu. Kolarista parilla ruhjeita, yhdella kyynarpaamurtuma ja yhdella olkapaavamma ja saarimurtuma. Kahdella muulla kyynarvarren murtuma, yksi nilkkamurtuma. Yksi solisluumurtuma. Jalkapallossa oli tullut parin kylkiluun murtuma ja ilmarinta.

Paivan haaste: Olin jo lahdossa töistä kun traumat jatkuvat. Meilla on silmapoli, jota vetaa pari siihen koulutettua sairaanhoitajaa. Toinen heista tuli pyytamaan apua. Edellisena iltana kaveri oli heittanyt toista nelivuotiasta kivella silmaan ja hoitaja oli tehnyt aivan oikean diagnoosin: silma oli todennakoisesti puhki. Silman puhkeaminen on ongelmallinen itse vamman lisaksi siksi, etta kun elimiston puolustusjarjestelma paasee vamman kautta kosketuksiin silmakudoksen kanssa, niin muutaman viikon kuluttua alkaa terveenkin silman hylkimisreaktio ja sekin ollaan vaarassa menettaa. Siksi pahasti vaurioitunut silma joudutaan usein kokonaan poistamaan jaljelle jaavan pelastamiseksi.

Toimintaohje on, etta jos epaileekin silman olevan puhki, sita ei pida enempia tutkia, vaan peittaa molemmat silmat ja kuljettaa potilas valittomasti silmalaakarin tutkittavaksi. Taalla ohjeeseen kuuluu lisaksi antaa lihakseen antibioottipistos ja antibiootin valintaa hoitaja tuli lahinna kysymaan.

Nyt oli siis jo lahes vuorokausi kulunut. Ensin katsoin Communicaattorista ohjeita; no ei Suomessa puhuta silmaperforaation kohdalla systeemiantibiooteista mitaan, koska siella on aina jostain silmalaakari saatavilla. Sitten sanoin, etta soitetaan sinne Mbeyan silmapolille ja kysytaan toimintaohjeita. Hoitaja sanoi, etta ei hanella ole hajuakaan puhelinnumerosta, koska ei taalla ole tapana soittaa (siis lahinpaan keskussairaalaan...). No onneksi olin itse verkostoitunut: minullahan oli Muchon numero kannyssa ja han on toissa siina sairaalassa. Sain Muchon viela kiinni ja han lupasi selvittaa silmapolin numeron.

Numeroa odotellessa loytyi silmapolilta pari kirjaa, joista kolmannesta loytyi jollakin lailla sovellettava ohje lihakseen pistettavista antibiooteista silmavammojen yhteydessa. Toinen laake loytyi meilta ja toiseksi piti valita lahinna siihen tarkoitukseen sopiva mika meilla sattui olemaan. Sitten vakuutettiin äitiä siita, etta tata vammaa ei voi hoitaa nain kuntoon, vaan on pakko lahtea Mbeyaan erikoislaakarin hoitoon.

Aiti sanoi etta se on mahdotonta - rahaa ei ole. Matka Mbeyan sairaalaan meidan talon ambulanssilla (pelkat polttoainekulut peritaan) maksaisi 80 000 TSh... Cokispullo, joka sekin on monelle paikalliselle lahes ylellisyytta maksaa 400 niin etta revi siita. Jostain pitaisi saada pelkastaan matkaa varten 200 cokispullon verran paaomaa kasaan (mita se cokis Suomessa maksaa pikkupullo?) (80000 Tsh on noin 50 e ja silla ostaa ehka 500 nelion talotontin nailta main syrjasta.) Matkan jalkeen pitaisi viela maksaa sairaalamaksut. Bussilla paasisi takaisin selvasti halvemmalla.

No tana iltana ei mitaan julkisia enaa mene. Antibiootit aloitettiin ja lapsi sijoitettiin vuodeosastolle. Seuraavana paivana Mucholta tuli puhelinnumerot - silmapoli ei tiettavasti paivysta. Samoin seuraavana paivana aiti ilmeisesti sai sen verran rahaa kasaan, etta lahti Mbeyaan.

Lisaa ajoa ja veteraanitapaaminen

Sunnuntaiaamuna kavimme Muchon kanssa moikkaamassa johtavaa Mwakaloa. Pian sen jalkeen lahdin viemaan Muchoa takaisin Tukuyuun linja-autoasemalle, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ollut ja hanen piti olla klo 18.00 paivystamassa. Jalleen vain muutama lahelta piti tilanne ja paasimme onnellisesti maaranpaahan ja lopulta itsekseni takaisin.

Paluumatkalla ajoin tien sivuun kraaterijarven rannalle istahtaakseni hetkeksi. Uimassa olleet viitisenkymmenta tyttoa ja poikaa jahmettyivat ja leikin mekastus taukosi ja he jaivat minua tuijottamaan kuin amerikanihmetta. Ehka tuolla rannalla ei oltu nahty ketaan nain aneemisen näköistä aiemmin. Lahes puoli tuntia meni ennenkuin tilanne normalisoitui ja lahdin jatkamaan matkaa.

Sunnuntaina Iteteen saapui todellinen veteraani Nurmijarven johtava laakari Tapio Pitkanen yhdessa psykiatri Jaana Grothin ja taman pson kanssa. Suomen Kristillinen laakariseura on organisoinut jo viiden vuoden ajalta kehitysyhteistyovaroilla psykiatrista koulutusta muutamaan yhteistyosairaalaan Tansaniassa ja seurue oli siihen liittyvalla arviointimatkalla. Pitkanen perheineen on asunut ja tyoskennellyt Itetessa v. 72-74 ja saimme kuulla noilta ajoilta monta mielenkiintoista tarinaa.

Motocrosstulikaste

Viela perjantaina aamupaivalla olimme siina kasityksessa, etta minut, Riitta ja Judith oli kutsuttu Lucyn 19v tyttaren ylaasteen paatosjuhlaan. Olin siis sopinut la muuta ohjelmaa kun asia selvisi. Tuplabookkauksen takia naisvaki lahti koulun paattajaisiin.

Aiemmalla kaynnillani adventtiseurakunnan tilaisuudessa olin luvannut pitaa siella hengellisen puheen jumalanpalveluksen yhteydessa ja se paiva oli tanaan. Menin paikalle moottoripyoralla ja tapasin siella mm. ystavani Lothin perheineen. Tanaan odotin myos Iteteen saapuvaksi Tampereella tapaamaani tansanialaiskollegaa Muchoa. Han oli kaksi viikkoa aiemmin aloittanut europalvelut Mbeyan sairaalassa ja lupasi tulla katsomaan Iteten puitteita. Tilaisuuden loppupuolella sain Mucholta viestin, etta kaikki julkiset kyydit Tukuyusta Iteteen olivat jo silta aamulta menneet. Olin varautunut lahtemaan hanta hakemaan moottoripyoralla, jos muuta vaihtoehtoa ei ole vaikka tiesinkin matkan varsin haasteelliseksi. Reilu 40 km niin lujaa kuin uskalsin ja aikaa kului 1h 45 min siina kivikossa ja pöpelikössä. Puolet matkasta on ylamakea ja puolet alamakea, korkeuserot enimmillaan 700 m. Alamaet ovat tunnetusti moottoripyoralla hankalia, mutta kaatumatta selvittiin kuin myos paluumatka kaksi paalla.

Mucho on alun alkaen kotoisin aivan perakylilta, mutta han sanoi, etta viiteentoista vuoteen heillakaan pain eivat tiet ole olleet nain surkeassa kunnossa. Ja nyt on sentaan kuiva kausi. Paasimme siis onnellisesti umpipolyisina perille ja Mucho ihmetteli paikkoja. Kiertelimme nurkat, kavimme kylilla ja han kopioi minulta parit valokuvat kurssiporukasta. Juttelimme Judithin ja Riitan kanssa iltaan pitkaan.

Paivan haaste: Ajomatka kaksi paalla. Vain kolmesti oli kaatuminen lahella.

Iteten ensinmainen sydaninfarkti?

Tanaan sitten saimme taman jakson ensimmaisen kunnon vesisateen. Ukkonen on jyrissyt vuorilla jo useanpana paivana ja muutama vesitippa on saatu, mutta polyn nieleminen on silti jatkunut entiseen tapaan. Tanaan kuitenkin satoi reilun puoli tuntia, ei kuitenkaan mitaan kaatosadetta. Muuten Epiphania kertoo, etta tama on varsin sateista aluetta, viela syyskuussa sateli harva se paiva. Helmikuusta huhtikuuhun on rankimmat sateet ja Epi kertoo, etta vetta saattaa tulla viikkokin yota paivaa. Nyt se vahan puhdisti ilmaa, mutta ei mitenkaan raikastanut.

Paivan haaste: Kahta paivaa aiemmin meille oli saapunut kuusikymppinen opettaja, joka oli aiemmin ollut terve eika kuulemma tupakoinut. Paivan aikana oli alkanut hyvin lyhyessa ajassa epamiellyttava ylavatsakipu ja oksentelu. Ei kuumetta eika ripulointia. Muu perhe oireeton. Alettiin hoitaa hankalana happovaivana/gastroenteriittina. Yö oli kuitenkin ollut surkea ja koko seuraavan paivan oksentelu jatkui, vaikka vatsa ei juuri palpoiden aristanut. Verenpaineet hyvat eika anemiaa. Meilta oli happosalpaajatkin kaikki lopussa ja seuraavakin yö oli ollut surkea. Aamulla potilas yllattaen kuoli.

Kyselin tyokavereilta tietavatko he mika on sydaninfarkti. Eivat olleet koskaan kuulleetkaan. EKGlaitetta talossa ei ole. Sepitin tarinan aortan dissekaatiosta, vaikka potilaalla ei kummemmin verenpainettakaan ollut. Sen ylos kirjattuani jain viela miettimaan, etta taisi olla sittenkin Iteten ensinmainen sydaninfarkti. No ASAa kummenpaa sydanlaaketta taalla ei ole eika sita oikein uskaltanut antaa dissekaatiokandidaatille. Molemmat taudit ovat tunnetusti tappavia paremminkin varustetuissa yksikoissa.

Milloin siirrytaan terminaalihoitoon semiprivaatissa?

Tanaan loppuvaiheen AIDS-potilas oli viela huonommassa kunnossa kuin eilen. Toinen AIDS-potilas ehdotti ja sai con innostumaan, etta laitetaan tippa ja nesteytetaan kun potilas ei omaa enaa ruokahalua. En pitanyt ajatusta hyvana ja jouduin vaantamaan aiheesta rautalankamallin. Sanoin colle ja kiertavalle sairaanhoitajalle, etta kaymme taman keskustelun keskenamme kansliassa kierron jalkeen. Kerroin, etta en pida jarkevana, etta pitkitamme potilaan elamaa nesteyttamalla esim. 2-3 vk, kun emme pysty parantamaan ennustetta emmeka elaman laatua. Judith seurasi mukana keskustelua ja pohdimme pitkaan jalkeenpain eri nakokulmia eli mika on eettisesti ja potilaan kannalta paras ratkaisu. Ettei asia olisi liian yksinkertainen niin meilla ei ole laakevalikoimassa morfiinia, jolla potilaan "raskasta" loppuvaiheen oloa voisi armahtaa. Yhteisen kielen puuttuessa myoskaan en voi kayda potilaan/omaisten kanssa neuvottelua valittavista hoitolinjoista, silla tiedan, etta naiden tulkkien kautta potilaan omat ja minun ajatukset eivat vality:

Paivan haaste: Laakari arvioi, etta potilas on menehtymaisillaan muutaman paivan kuluessa (esim. laihtunut AIDSpotilas, jolla on keuhkokuume eika kaytettavissa olevilla laakkeilla ole saatu hoitovastetta). Laakehoito jatkukoon mutta aloitanko nestehoidon ja laitanko pissakatetrin?

1. Aloitan nesteytyksen. Potilas virkistyy huomattavasti ja myos omaiset ovat siita tyytyvaisia. Seuraavalla viikolla tai kahden viikon kuluttua kuume jatkaa nousemistaan ja potilaan yleistila romahtaa uudelleen ja han menehtyy. Omaisten ja myos hoitohenkilokunnan ahdistus lievittyi hetkellisesti - tai lahinna lykkaantyi - mutta jai tunne, etta kaikki yritettiin. Hoitoresursseja oli sidottuna, mutta juuri talla hetkella niita on riittavasti eika se ole toisilta potilailta pois, ei edes veronmaksajilta (paitsi suomalaisilta veronmaksajilta, mutta sita ei lasketa).

Mutta tod. nak. hyvin koyhalle potilaalle tai hanen omaisilleen tuli viikon kaksi pidemmalta ajalta sairaalalasku. Se on myos ehka kaksinkertainen toteutetun nestehoidon vuoksi (nesteet, kanyylit, letkut, hanskat kaikki laskutetaan erikseen). Myos laakkeita kului pidempaan ja se nostaa laskua. Samoin omaisten asuminen sairaalapaikkakunnalla pitkittyi ja siita tulee kustannuksia. Kaikki tama tod. nak. on pois suvun seuraavalta sairastuvalta - tai ruokarahoista ja altistaa perheen muita jasenia heikolle yleiskunnolle ja sairastumiselle. Mita luulet onko hiv- perheessa vain yksi positiivinen - yleensa vahintaan kaksi.

No semiprivaatti sairaala tietylla tapaa on tyytyvainen, kun kertyy liikevaihtoa ja laskutettavaa ja pystytaan pitamaan tyontekijat toissa. Sekin on kylla aika hasardia sikali, etta taalla katteet on laskettu hyvin pieneksi, koska ensisijaisesti tehdaan hyvantekevaisyytta. Kun sitten tullaankin hoitaneeksi potilasta, jolla ei yksinkertaisesti ole maksukykya ja lasku jaa maksamatta, niin tulee tappiota, joka taas nakyy muiden resurssien niukkuutena tai totaalisena puutteena. Ei ole helppoa.

2. No kun tuo ylla oleva tapa osoittautui niin vaikeaksi niin ei sitten aloiteta kovin aktiivista nestehoitoa. Potilas kuolee muutamassa paivassa, mika oli odotettua ja mihin hanella oli varaa. Omaiset eivat suinkaan valttamatta ajattele, mika tilanne olisi ollut parin viikon kuluttua vaan paallimmaisena on tunne, etta potilas hoidettiin huonosti tai ei lainkaan. Se ei ole kovin hyva asia, vaan saattaa vaikuttaa kielteisesti sairaalan maineeseen ja siten pienentaa tulevaisuudessa liikevaihtoa.

Muutenkaan semiprivaatille sairaalaalle kovin ripeat kotiutukset ja lyhyet hoitoajat ja vapaat potilassangyt eivat ole kovin hyva asia. Aika rankalla kertoimella liikevaihtoa jaa saamatta monesta eri toiminnosta, joita kuitenkin taytyy pitaa ylla oli kysyntaa silla hetkella tai ei. Ei ole helppoa sairaalan yllapito kehitysmaassa jos ei se ole helppoa Suomessa tai muuallakaan missa sentaan raha liikkuu.

Keuhkotautia

Kuvassa sairaalan kanttiinin keittopaikka. Pari sanaa keuhkoista. Ensinnakin tupakoitsijoita taalla on tullut vastaan yllattavan vahan seka kadulla etta sairaalassa. Osaltaan keuhkoahtaumatautia taalla poikii se, etta taloissa ei yleensa ole tulisijaa ja savupiippua, joten kaikki savut kiertavat asuintilojen kautta. Toisaalta suoranaisia ahdistelijoitakin on ollut varsin vahan. Astmavinkunoita ei ole kuulunut, muutamalla pienella on vahan ollut obstruktiota ja yksi selva laryngiitti. Tama siita huolimatta etta keuhkokuumeita riittaa. Selkeita ylahengitystieinfektioitakaan en ole tavannut, mutta eivathan nama ihmiset juuri sairaalaan tule niin kauan kuin jalat viela kantavat. Keuhkokuumeessa eivat tahdo enaa kantaa.

Yleisin hoito on amoksisilliini tai penisilliini iv. Doksisykliini on loppu. Lapset saavat myos erytromysiinia. Auskultoiden porinaa on joka sopessa ja keuhkokuvat ovat yleensa aika karseita ja niitahan otetaan vasta jos hoito ei odotetusti pure. Yleensa toinen keuhko on atelektaasissa ja taitaa sellaiseksi jaadakin. Usein kuvassa lienee mukana pleuriittia.

Paivan haaste: Eika ihan pelkastaan taman paivan. Kylla taalla hyvin konkreettisena kolahtaa tuo AIDSpotilaan tubi + keuhkokuume. Aluksi hoidetaan keuhkokuumetta. Kun katsoo laihtunutta potilasta niin tulee mieleen kysya, etta onko talla joskus hoidettu tubia ja usein vastaus on myonteinen ja usein hoito on myos jaanyt kesken. Siis tubirelapsi ja loppuvaiheen AIDS, olematon yleiskunto ja sitten pitaisi lahtea suunnittelemaan infektion hoitoa jollekin pohjalle. Oliko se jotenkin niin etta 30% HIVpotiliasta on tubi ja 50% tubipotilaista on HIV nailla nurkilla? Vaikka vahan turhalta tuntuu, mutta hammastyttavan hyvin potilaat virkoavat, kun keuhkokuumelaakitykseen lisataan tubilaakitys. Mitaan antiviraalista laakitystahan HIViin nama takalaiset eivat saa, kun niiden jakopiste on yli 40 km paassa. Tubilaakitys 6-9-12 kk on potilaalle ilmainen, mutta yleensa on kenkkuja sivuvaikutuksia ja laakkeet pitaa hakea viikon parin valein meidan tubivastaanotolta.

Mita ilman, minka kanssa?

Mita ilman Itetessa pitaa parjata? No ainakin ilman Hesaria. Kylla tassa maassa lehtiakin julkaistaan ja niiden tavaaminen varmasti auttaisi kielen opiskelussa, mutta ei niita tanne asti kulkeudu.

Aamutv ym. telkkari. Ei ole sellaista mahdollisuutta laittaa aivoja narikkaan ja katsella jotain sarjaa/dekkaria/elokuvaa tai uutisia moneen kertaan. Tuolla potilasaulassa on periaatteessa tv auki yota paivaa, mutta enimmakseen se on swahilia, joten se siita, eika se mikaan lohonurkkaole.

Ruoasta oli oma mainintansa. Cokista, Fantaa ja Spritea on aina jaakaapissa, mutta jatskia, karkkia, maitotuotteita ei ole nahty, ei myoskaan kalaa taalla sisamaassa. Salmiakkivarasto loppui viidessa paivassa, ksylitolijenkkia on viela riittanyt. Keitto olisi valilla kivaa ja esim. oliivi tai ylipaansa muu vihannes kuin tomaatti (joka on siis herkullista).

Tietokoneessa ei tehda juuri mitaan juttuja paitsi netin kautta, mutta tuo 150 m tietenkin rajoittaa eli esim. aamuisin ei ole mitaan konesessiota etka kay mitaan vain vilkaisemassa. Ja kylla taalla ihan perusihmissuhteita kaipaa.

Tyon tekemisen kannalta pitaa parjata ilman mahdollisuutta konsultoida ja kaytannossa myos ilman mahdollisuutta lahettaa erikoissairaanhoitoon, kuten muutamat tekstissa mainitut esimerkit osoittavat; potilaat eivat lahde/heilla ei ole varaa lahtea erikoissairaanhoitoon. Et voi soittaa spesialistille, etta katsotko koneelta kuvat mita mielta olet? Ultra on siina mita itse osaat, rtgkuvista on yksityiskohtia turha hakea ja ainoa tulehduslabra on senkka ja virtsan solut. Unohda ct ja magneetti ja ylipaansa vanhat rtgkuvat. Unohda suurin osa napparista laakkeista ja tarkista mita apteekissa sattuu olemaan. Joillakin on sentaan varaa tilata itselleen laakkeet kaupungista jopa meidan vuodeosastolle. Mihin skopioita tarvitaan? Taalla ei tarvi osata EKGta eika tulkita spirometriaa.

Minka kanssa taalla sitten pitaa sopeutua elamaan? Jos ei pida suurista hyonteisista JA hamahakeista niin tama voi vahan ahdistaa. Tulee kuitenkin muistaa, etta esim. hamahakit pitaa kurissa niiden muiden lukumaaraa. Torakat ovat normaaliflooraa, samoin gekkoliskot (aika paljon sisiliskon oloinen, niita oli muuten paikallisen Meilahdenkin osastojen seinilla siella taalla). Eraana iltana havaitsin, etta avoimesta ikkunasta oli huoneen seinalle kiivennyt sellainen 15 cm gekko. Se katsoi minua epaluuloisesti katon rajasta, mutta sovimme, etta se saa asua kämppiksenä, kunhan pitaa hyonteisten maaran kohtuullisissa mitoissa eika tuppaa nukkumaan minun moskiittoverkkoni alle.

Jos pimea ahistaa niin Afrikka ahistaa helposti. Sita kun on aina se 12 tuntia ilman, etta katu- tai naapurien valot yhtaan keventavat tunnelmaa. Mina kylla käppäilen tuolla pimeassa oikopolkuja pienen fikkarin kanssa viela iltakymmenen jalkeen, mutta Judith ei pista nenaansa pihalle enaa klo seitseman jalkeen. Kun asunnoissakin on usein lahes musta katto ja lattia ja valot sellaista max 40 W niin tiivis tunnelma on taattu. Keittiossa ja mun toimistohuoneessa asunnolla on sellainen yleisloistevalaisin, jonka alla kylla nakee.

Kun tuota jatehuoltoa ei ole niin suuri osa roskista poltetaan pihalla ja sita palavan muovin katkua on sitten kylla aina tarjolla.

Tyossa taytyy tietenkin pystya hyvaksymaan se, etta potilaita menehtyy ihan eri tahtiin kuin Suomessa, myos pienia lapsia ja nuoria ihmisia. Omaa osaamista rajaavat lisaksi materiaalinen niukkuus liittyen lahinna laakkeisiin. Kuolevia potilaita ei voi lahettaa siinakaan maarin erikoissairaanhoidon hoiviin kuin Suomessa. Tosi vaativiakin potilaita joutuu ottamaan vastuulleen kun omaiset eivat pysty rahan puutteen vuoksi hoidattamaan heita missaan muualla. Toisaalta joutuu hyvaksymaan sen, etta tosi huonokuntoisetkin potilaat vaativat saada kotiutua - rahavarojen loppuessa.

Ammatilliset apuvalineet

Koska yleislaakarin toimenkuva on hyvin monipuolinen ei pida vaatia itseltaan, etta kaikki osaaminen kulkee aina korvien valissa. Tarvitaan siis lisamuistia. Tottakai netti ja googlettaminen on verraton tapa hankkia tietoa, mutta kun se tietokone ja netti ei ole taalla aina katten ulottuvilla, kun ei ole koneita yhdellakaan tyopoydalla. Sita voi siis kayttaa lahinna iltapaivan rauhallisina hetkia tarkempaan paneutumiseen.

Duodecimin tietopaketti Communicaattorissa on aivan kasittamattoman laaja ja kateva mukana kannettava naissa olosuhteissa (esim. traumatologia) ja on kaikin tavoin ylittanyt odotukset kayttokelpoisuutensa suhteen esim. osastokierroilla. Siella olevat rtg- ym. kuvat ja kaaviot, Pharmaca, Laakarin kasikirja ja erityisesti matkailijan terveysopas - jopa Cochranet - ovat korvaamaton apu, jota paikalliset kadehtivat ja toivovat sen joskus ilmestyvan englanniksi. Kaypa hoito taas on todellakin vahan eri maailmasta.

Mainittu TheBlueBook (www.german-doctors.de) on vimosen paalle kateva ja riittava seka helposti mukana kannettava manuaali erityisesti kriteerien ja laakelinjausten suhteen. Judithilla on Oxford Manual of Tropical Medicine joka on omalla hankintalistalla viimeistaan seuraavalle reissulle. Se mahtuu hyvin taskuun ja auttaa jo unenkin saannissa tarvittessa. Merck Manual olisi ollut tosi hyva, mutta jai rannalle painorajojen tullessa tayteen. Sita on sitten katseltu nettiversiona.

Koiranpurema poikineen

Iteteen tulee myos vesikauhuepailypotilaita muutama vuodessa. Rabies on siis limakalvokontaktissa tarttuva viruksen aiheuttama aivokuume, joka ilmaantuu kahden viikon kuluessa tartunnasta ja jos oireet ehtivat ilmaantua niin tauti on tappava. Hoito on kuusi hoitopiikkia, ensimmainen 24 h kuluessa altistuksesta mieluiten, mutta myohemminkin kannattaa aloittaa. Nyt koira oli purrut yhta ihmista yhdessa kylassa ja toinen koira kolmea toisessa kylassa. Ainakin jalkimmainen elain oli kayttaytynyt sen verran sekavasti etta oli syyta epailla sen olevan rabieskantaja ja hoitokuuri paatettiin aloittaa. Rokotesarja maksaa Suomessa vahintaan 400 e ja on syyta uskoa etta hinta tekee vahintaan yhta kipeaa taalla. Potilaat joutuvat maksamaan laakkeen itse. Vaihtoehtoja ei paljon ole ja sairaskuluvakuutuksia taalla ei juuri tunneta.

Paivan haaste: 20v perusterve nuorimies oli hoidossa aivomalarian vuoksi Mbeayan sairaalassa 1.9. ja kotiutui 1 kk sitten terveena. Kolme paivaa sitten alkaen han yhtakkia oli sekava, harhainen ja psykoottinen. Ei ollut kuumetta. Otettiin sairaalaan ja han oli hyvin poissaoleva, lahes tajuton. Verikokeessa ei nakynyt malariaa (niinkuin vakavassa muodossa ei valttamatta). Hivtesti oli negatiivinen, Hb tyydyttava 112. Hanella aloitettiin vain malariahoito suoneen ja rauhoittavia , koska merkkeja muusta ei nakynyt. Seuranneet kouristelut sopivat aivomalariaan. Kolmen paivan kuluttua han jo vahan jutteli ja viiden paivan kuluttua istuili sangyllaan ja vastaili asiallisesti kysymyksiin. Todella ihmeellista. Malaria voi todellakin olla vaikka minkalaisten oireiden takana.

Konsultaatiot

Taalla voi tietenkin konsultoida toisiaan, mutta paikallisten teoreettinen osaaminen ei oleensa ole samalla tasolla kuin kaytannon osaaminen - paitsi Epiphanialla joillakin osa-alueilla ja hanesta saa saa kylla ihan hyvan vastuksen. Koneellista ja kirjallista lisamuistia pitaa olla (ks. myohenmmin kohta Apuvalineet).

Sitten on niita potilaita, joita ei taman kaltaisesa paikassa voi hoitaa ja heita tekisi mieli lahettaa eteenpain. Ensin tulee vastaan raha; onko potilaalla varaa matkustaa noin 30 km edes Tukuyun valtion sairaalaan ja omaisilla varaa vastata hanen yllapidostaan siella. Sitten tulee vastaan luottamuspula eli etta potilas ei suostu lahtemaan sinne.

Mbean kaupungin isomman sairaalan suhteen ei liene luottamusongelmaa, mutta kustannukset moninkertaistuvat - monesti yli sietokyvyn. Tai meille sanotaan, etta mennaan ensiin kotikylaan hankkimaan rahoja kasaan. Mita sielta Mbeyasta sitten saa? Kuulemma toukokuun jalkeen siella ei ole ollut pediatria. Psykiatrisia lahetetaan kuulemma lahinna Dariin (1000 km) ja paikan nahneena epailen saako sielta vastinetta rahoilleen. (Psykiatrinen hoito on ilmaista, mutta matkustaminen ja huolto kaukana kotoa maksavat.) Keskeiset erikoisalat muuten hoitunevat jotenkin, mutta hoitoon paasyn viive voi akuuteissakin diagnooseissa olla kasittamaton.

Kaytannossa potilas menee itse rahan ja lahetteen kanssa sairaalan oven taakse ottamaan selvaa millaista apua on saatavissa. Ainoa erikoislaakari saattaa olla paivia poissa. Siina on vastuuta myos lahettavalla laakarilla: jos vaiva suinkin olisi hoidettavissa kotikonnuilla niin kustannukset olisivat vain murto-osa. Mikaan posti ei kulje eika tuo polikutsua ja esim. leikkaukseen tullaan sovitusti oven taakse kahden kuukauden kuluttua eli kaytannossa katsomaan mika on tilanne. Jos tilanne on hyva potilas otetaan tuolloin vuodeosastolle ja saatetaan viikon kahden sisalla leikata.

On hyvin todennakoista, etta potilas on hukannut saamansa lahetteen, jos sita on koskaan ollutkaan ja sairaalassa kollega aloittaa pohdinnan potilaan kertomuksen pohjalta ilman tietoa aiemmista tutkimuksista jne. Potilas ei valttamatta tieda miksi hanet on sairaalaan ohjattu - niin kuin ei Suomessakaan.

Rentoa ja lamminta

Sunnuntai oli rento. Aikaa kului blogia kirjoitellen. Valilla otin moottoripyoran ja lahdin ajelemaan naapurikylaan noin 10 km, oikeastaan pelkkaa alamakea. Laakson pohjalta loytyi viela kuivan kauden lopullakin vuolas joki. Viereinen kyla sijaitsi laakson reunassa. Loysin reitin viihtyisan asutuksen lapi vuoren juurelle, mutta en etsimaani polkua vuorelle.

Kivasti moottoroitu kulkupeli avartaa maailmankuvaa. Illalla tapasin asuinkumppanini - toisen melontareissulla palaneena - ja he olivat varsin tyytyvaisia kokemaansa.

Tansanialainen cuisine

Ruokaa ei kylla pitaisi kritisoida niin kauan kuin sita on - kun ei sita tassakaan maassa kaikille nayta riittavan - mutta kylla sitakin on syyta kommentoida, koska se on niin keskeinen osa arkea. Jo Darissa kavi ilmi, etta mistaan kovin monipuolisesta valikoimasta ei ole kysymys perustansanialaisessa keittiossa.

Perusruokaa on kolme: riisi (meilla tarjolla suolan kanssa keitetty wali, rannikolla enemman maustettu pilau), ei-makea banaani (valmistetaan kuin peruna) ja peruna. Siihen kuuluu halutessa (mutta ei taallapain) maissipuurokakku (ugali). Naissa ei juuri mausteita kayteta, suolaakin hyvin vahan. Riisin seassa on usein muutama pieni kivi tahattomasti. Lihaa on kolmea sorttia: kanaa, nautaa ja vuohta. Lahes aina mukana on vihrean silputun kurpitsanlehden ja sipulin keitettya seosta. Naiden lisaksi meille laitettiin joskus spaghettia, tomaattimunamuhennosta, herne- tai papukastiketta. Jalkiruokana on makea banaani, tuore papaija tai passion.

Kun valmistetut ruokamaarat ovat vahan reiluja, se tarkoittaa, etta vahintaan kahdella aterialla perakkain on samat paa-ainekset. Ja edelleen joka kolmas tai neljas ateriakerta alkoi taas kierros alusta niin ei noista kovin monipuolisia yhdistelmia saanut. Naita sortteja alkoi sitten jo vahan tulla korvista jo parin viikon kuluttua, kun on tottunut sellaiseen neljan viikon listaan tai pizzaan mihin voi laittaa paalle mita mieleen juolahtaa. Ja kun viela on tottunut syomaan lihaa pari kertaa kuukaudessa ja nyt sita tulee pari kertaa lahes joka paiva niin ruokailu harvoin yllattaa iloisesti. Suomalaista monipuolista leipavalikoimaa todella kaipaa ja tietenkin myos raikkaita salaatteja vaikka tomaatit ovatkin taalla maultaan aivan eri luokkaa kuin Suomessa.

Lucyn kunniaksi taytyy sanoa, etta han valmistaa ruuan selvastikin huolella ja lammittaa kunnolla, joten han onkin saanut laakarit pysymaan yleensa terveena. Kuriositeettina mainittakoon, etta mita useammin olemme kanaa syoneet niin sita rauhallisempi ovat olleet aamuyot. Yleensa aamiaisen aikaisista aanista kuulee, milloin syodaan kanaa lounaaksi.

PUOLIVALI

Ihan kivasti tahan asti oli paasty. Mitaan kulttuurishokkia ei oltu koettu ja oma mielekas toimenkuva oli loydetty ja uutta opittu.

Aamulla hyppasin moottoripyoran selkaan ja myos mina lahdin ajelemaan Matemaan. Ensimmainen reilu puolituntia oli alamakea, tasaista viettoa. Ihmisia siella taalla, mutta ei moottoriliikennetta. Katsastelin valilla maisemia vaikka ei banaanien valista kaikin ajoin mitaan nahnyt. Tarkkana sai olla paikoittain hyvin irtokivisen ja valilla pehmea hiekan vuoksi. Piti kyttailla tielle poukkoilevia lehmia, kanoja, koiria, lapsia ja pyorailijoita. En todellakaan halunnut itse potilaaksi. Kartan avulla loytaa Tansaniassakin vaikka tieviitat ovat harvassa ja epavirallisia oikoreitteja on paljon. Valilla ylitettiin jokia, kuivuneita uomia ja oltiin ihan maastotuntumassa. Ei tietenkaan asfaltin patkaakaan. Sitten saavuttiin tasangon laitaan, josta vuoret alkavat nousta 2500 metriin. Oli mielenkiintoista seurata elamaa tansanialaisissa kylissa ja taloissa tien varrella.

Haavereilta valtyttiin ja ajoaika oli 1,5 h. Perilla tapasin heti Riitan ja Judithin ja menimme tutustumaan rannalla olevaan Mateman sisarsairaalaan. Kovin samanlaista oli meininki kuin Itetessa. Osaavasta henkilokunnasta oli pulaa. Uusi rtgosasto oli rakennettu mutta laitteet uupuivat. Tama ei ole rdbf-sairaala, koska imasto on valkoiselle hyvin rankka niin kuumalla kuin sadekaudellakin.

Oli ihanaa paasta uimaan makeaan veteen pitkalle beachille, jota sitten kavelimme kilometritolkulla. Olimme naantya kuumuuteen, mutta onneksi rannalla tuuli virkistavasti. Palattua uimaan. Sitten lahdin ajelemaan kahden kolmen km patkaa joelle, mista piti loytya krokoja ja hippoja. Eihan sen kolmimetrisen kaislikon lapi mitaan nahnyt.

Palasin takaisin. Lauantaisin paikalliset kokoontuvat savikippomarkkinoille. Alueella valmistettuja savikippoja myydaan ympari Tansaniaa. Tieta pitkin markkinoiden suuntaan kaveli lukemattomia naisia paansa paalla noin kaksi ja puolimetrinen teline vaakasuorassa, johon oli viritetty yleensa seitseman halkaisijaltaan puolimetrista savikulhoa ja muuta tavaraa. Virityksen taytyi painaa ainakin 40-50 kg. Horjumatta nama karavaanit matkasivat eteenpain. Myohemmin alkoi tulla vastaan naisia joilla oli kannettavana kolme viela isompaa savikulhoa tai yksi jatti-iso. Ostajat ja välittäjät ympari maata tulivat naita viikottain ostamaan. Paluukin sujui ongelmitta vuoria ihaillen ja polyssa tarpoen. Siis joko nama tiet ovat kuivalla kaudella yhta polisevaa tai sadekaudella yhta savea ja liejua. Taas suihku maittoi perille paastya.

Viikonloppua kohti

Aamurapsalla kuulimme etta noin tunnin kavelymatkan paassa edellisena iltana mies oli tullut kaarmeen puremaksi. Kaveri oli lahtenyt kantamaan hanta kohti sairaalaa, mutta ennen tanne saapumista potilas oli ehtinyt menehtya. Kuulemma pari kaarmeenpureman saanutta vuodessa hakee taalta apua ja minulle esiteltiin luusta valmistettua absorboivaa "mustaa kivea", joka laitetaan puremakohtaan imemaan myrkky pois.

Taalla varoitellaan, etta banaanipuissa saattaa lymyta myrkkykaarmeita. Tassa sairaalan ymparistossa on kuitenkin niin tiheassa ihmisia, etta nailta main kaikki luonnon elavat on lahestulkoon kitketty pois tavattaessa. Toisaalta kylla varmaan hiirta ja rottaa riittaisi ihan eri tahtiin, jollei olisi esim. kaarmeita kantaa harventamassa. Taalla muuten en ole tavannut yhtaan rottaa, Intiassa niita tuli vastaan jo hotellin aulassa.

Perjantaiaamuisin on aamuhartauden jalkeen hoitajien, paramedikaalien ja laakarien luento reilu 15 min. Talla kertaa se pidettiin englanniksi, koska oli minun vuoroni. Pyynnosta huolimatta en saanut mitaan aihetta ja pidin pienen patkan sarkylaakkeiden jarkevasta kaytosta. Taallakin kun valilla innostuvat hoitamaan paivystyspotilaan oireita maksimaalisesti ennen kuin diagnoosi on selvinnyt. Vasta-argumentti oli etta potilaat eivat ole tyytyvaisia, jos sairaalassa ei anneta MITAAN laakkeita. Niinpa niin.

Paivan haaste: Infektiotaudeissa paikalliset ova tosi kovia, mutta tuki- ja liikuntaelinsairauksiin ei ole kiinnitetty aivan yhta suurta huomiota koulutuksessa ja tottahan onkin etta harvoin niihin kuollaan. Siksi valilla aika banaalitkin vaivat paatyvat otetuiksi vuodeosastolle. Noin 35 v nainen valitti ilman traumaa alkanutta vasemman reiden etuosan kiputilaa, joka itse asiassa oli kestanyt jo ainakin kolme vuotta, mutta ei merkittavasti haitannut kavelya eika younta. Kiva osata noita knoppeja ja nappituntumalla kyseessa oli selkea meralgia parestetica. Mites sen sitten selitat. Epiphania ei ollut ollut ikina kuullutkaan. Lohdutin hanta silla, etta ei suurin osa suomalaisistakaan laakareista sita tunnista. No mentiin nettiin ja googletettiin mp. Epiphania lueskeli kiinnostuneena ja selitti potilaalle mista on kysymys ja ettei tahan kuole. Siinakin han on hyva. Pari paivaa kokeiltiin amitriptyliinia. En tieda oliko siita juuri apua, mutta potilaan huolen aihe oli ilmeisesti haihtunut ja han halusi kotiutua. Ihan hyva.

Riitta ja Judith olit valinneet aamulla lahtea liikkuvan aitiys- ja lastenneuvolan kanssa 7-10 km paahan kylille, jossa kaydaan kerran kuukaudessa. Pari yhden hengen tiimia tekee mittauksia ja tayttaa neuvolakortteja ym. Paikalla oli kuulemma ollut aika sutina, erinaisia oli kehoitettu tulemaan viikonlopun jalkeen sairaalalle Riitan ua-tutkimukseen ja he palasivat vasta viiden jalkeen saatuaan olla tositoimissa. Saman tien neidit pakkasivat reppunsa ja lahtivat kyydilla reilun tunnin automatkan paahan Mateman rantalomakohteeseen Njassajarven pohjoispaahan.

Jain itsekseni puhaltelemaan. Olin tullut kuusiviikkoisen rupeamani puolivaliin.

Vispaavaa vapinaa yli kuukauden

Epiphania oli tanaan poissa eli oltiin paikallisten poikien kesken. Kiersin nyt myos lapset eli kaytannossa koko sairaalan. Ajankaytollisesti se ei ollut mikaan ongelma. Synnarilla ei tapahtunut taaskaan mitaan, mutta Riitan maine oli siina maarin kiirinyt, etta gynekologisia polipotilaita oli ihan mielekkaasti.

Paivan haaste:Jo edellisella viikolla minua oli konsultoitu noin viisikymppisesta miehesta, joka on ollut sairaalassa jo noin kuukauden ja on kaytannossa liikuntakyvyton. Miehella oli jo menossa kolmas kuumejakso. Lahinna ihmeteltiin mista on kysymys, kun kasissa on hienomotorista vapinaa kaiken aikaa hereilla ollessa. No ensinnakin katsottiin keuhkokuva ja se vahvisti epailyn (uudesta?) keuhkokuumeesta. Otatin Lab to see ja vastaus oli hiv+. Jalkojen lihasheikkous ja kavelyvaikeudet saattaa olla ensimmainen oire joillain potilailla etenevasta hivista. Anemia saattoi johtua toistuvista kuumeistakin, mutta periaatteesta annettiin matokuuri. Malariakuurin oli syonyt.

Silloin kun alkaa olla noita toistuvia kuumeisia infektioita niin aletaan olla hivin AIDS-vaiheessa. Paikalliset sanovat, etta CD4 (solu) taso matala, mika kertoo, etta hivin vuoksi vastutuskyky on romahtamassa. No kovennetulla anamneesilla kavi ilmi, etta vapina on vaikka kuinka vanha asia. Siis ihan selva Parkinsonin tauti erillisena asiana.

Alettiin istuttamaan potilasta ja ilmeisesti antibioottien suosiollisella avustuksella saatiin mies virkistymaan siina maarin, etta han motivoitui lahtemaan kotiin. Sai posttestcounsellingin. En tieda miten kaverit selittivat potilaalle, etta hanella on vapinan syyna Parkinsonin tauti, joka altistaa keuhkokuumeelle muiden ongelmien lisaksi ja etta Parkinsoniin on olemassa laakkeet, mutta hanella ei niihin ole varaa ja vaikka olisikin niin emme tieda mista niita olisi saatavilla.

Internet Itetessa

Kylla netti aika henkireika kun on kaukana ei mistaan. Edellinen rotarykollega Suomesta oli Miretta syksylla 2005. (Myöhemmin sain tietää parista lääkäristä alkuvuodesta 2006). Han kertoi etta han ei ollut saanut mitaan paikallista vahvistusta Itetesta, etta hanta oltaisiin vastassa tai etta hanen tulostaan edes oltaisiin tietoisia. Tieto oli kuitenkin tullut perille ja kaikki sujui valikasien kautta kulkeneen tiedon mukaisesti. Aivan noina paivina Itete oli saanut langattoman internetyhteyden lautasantennin kautta. Miretta oli voinut sita kayttaa vaikka yhteysongelmia oli tuolloin ollut ymmarrettavasti. Taman kaksi vuotta vain viiden lukon ja kalterin takana oleva apteekin (ns. talon ykkos-)tietokone on ollut kytkettyna nettiin. Yleensa taalta on vastattu ripeasti sahkoposteihin, mutta esim. pari viikkoa ennen tuloani sahkoposti ei ottanut vastaan viesteja. Saattoi johtua alla mainituista virityksista. Muutama sairaalan henkilokunnan jasen on ollut nettiyhteydessa kannykkansa kautta. Vuosi sitten valmistunut labrateknikko kertoi, etta ei vuoteen ole kaynyt tietokoneella. Kylalla ei tiettavasti missaan talossa nettia ole, muutamilla on tv:a varten lautasantenni pihalla. Ei puhettakaan nettikahvilasta - loytyisikohan Mbeyasta 120 km paasta.

Kolmisen viikkoa ennen saapumistani tanne on perustettu atkhuone. Sinne on hankittu kolme kaytettya tietokonetta, joista kaksi on kytketty nettiin. Kolmannesta on ilmeisesti virtajohto hukassa. Myos ylilaakarin huoneen kone on kytketty nettiin. Tuossa reitittimessa on mielestani viela vapaa pistoke neljalle ulostulolle.

Sain heti pyytamalla avaimen tahan tavallisesti lukittuna pidettavaan kopio/tietokonehuoneeseen. Halutessani minulla on myos paasy apteekkiin niiden viiden lukon lapi sille ykkoskoneelle. Alkuun yhteydet olivat usein poikki, kun olivat oppineet aina virka-ajan paatyttya katkaisemaan virran modeemista siella apteekin tiloissa. Nykyisin se on aina paalla. Tulee muistaa etta taalla sahko on rahaa, aika ei ja siksi sahkolaitteet suljetaan, kun niita ei tarvita. Teknikon kanssa olemme kuitenkin paasseet yksimielisyyteen siita, etta tama kone on paalla aamusta iltaan, koska kaynnistaminen vie tosi kauan aikaa.

Ohjelmien kaynnistamisen kanssa taalla painitaan niiden samojen ongelmien kanssa kun itse kukin kymmenisen vuotta sitten. Ohjelma kyselee aina asetuksia uudelleen. En ole itselleni managerin oikeuksia pyytanyt eika minulla sellaista rutiinia ja hinkuakaan ole, etta taysin tietaisin, mika olisi viisasta asetusten ym. suhteen, joten parempi vaan kayttaa niin kauan kuin kaikki suinkin jotenkin toimii.

Muutama taalla on aktiivisempi koneella istuja, kuten nuori labrateknikko ja rontgenhoitaja. He ovat innostuneet, kun olen opettanut googlettamaan ja esim. netista hakemaan vertailukuvia. Amo Epiphania oli ihmeissaan kun sai opiskella googlettamalla meralgia paresteticaa. Nuori co Ali (ei viela 30v?) oli ihastuksissaan kun vein hanet ekaa kertaa elamassaan tietokoneelle ja han googletti eraalla potilaalla epailemaansa Stevens-Johnsonin syndroomaa ja sen kuvahakua. Pois lahtiessamme han silmat kirkkaina sanoi: "I like internet!"

Talolla on rahavarojen salliessa suunnitelma ostaa lisaa kaytettyja tietokoneita. Tanne tulee uusia tyontekijoita sihteeri ym. jotka ymmarrettavasti kovasti kaipaavat tyossaan nettia. Ehka laakaritkin saavat joskus koneet poydalleen... Suomessa varmaan olisi erinaisia kollegoita, jotka halusti luopuisivat omastaan!

Laakkeet loppumassa

RDBF:lla on periaatteellinen lista Itetessa saatavilla olevista laakkeista. Se on kuitenkin lahinna unelma vaikkakin valttamattomiin karsittu valikoima. Esimerkiksi mitaan iv. kefalosporiineita ei ole (enka vaita etta ne olisivat valttamattomia). Paastakseni itse jyvalle menin siis sairaalan apteekkiin, kavin lapi valmisteet hylly hyllylta ja kirjoitin itselleni listan saatavilla olevista laakkeista, niiden vahvuuksista jne. taskussani olevaan vihkoon. Siihen ei kulunut pitkaa aikaa. Sitten opiskelin tansanialaisesta Pharmacasta itselleni outojen laakkeiden annoksia ja indikaatioita. Lahinna malaria- ja parasiittilaakkeet olivat uusia ja kertasin iv. penisilliinien kayton kefalosporiinien sijaan. Sitten katsoin em. mainittuja laakkeita tautilahtoisesti. Mikstuuroiden konsentraatioissa oli laskemista.

Kun sitten oli jotain oppinut kayttamaan niin hoitajat vain sanovat kierrolla: Amoksisilliinimikstuura on loppu. Kiniinimikstuura on loppu. Erytromysiinimikstuura on loppu. Kloksasilliini on loppu. Sulfatrimeopriimi on loppu, ensin mikstuura ja myohemmin myos tabletit. Kiniinitabletit on loppu, taytyy antaa iv. Penisilliinimikstuura on loppu.

Ilmeisesti huonon kateiskassan vuoksi laakkeiden tilaaminen oli jaanyt viime tippaan. Kun farmaseutilta kysyi kauanko laakkeiden saaminen kestaa niin vastaus oli etta viikon , ehka kaksi. Kahden viikon kuluttua laakkeita tuli.

Happosalpaajia ei ole ollutkaan. Nyt on lopussa vain simetidiini, kiniinitabletit (keskeinen malariassa), doksisykliini ja parit lasten mikstuurat. Ihmeen vahalla voi tulla toimeen jos on pakko.

Synnyttajat hukassa

Suurin osa aideista synnyttaa kotona. 15 km sateella on puolisen tusinaa dispensarya - terveysasemaa, joissa saa hoitajan ja con apua synnytykseen ilmaiseksi. Siella on siis periaatteessa myos huone sita varten, ei valttamatta erityisia varusteita. Jos dispensaryssa tulee ongelmia, synnytys ei etene tms. vaikeaa niin jarjestetaan jostain kuljetus tai tilataan sairaalasta"ambulanssi" ja potilas saadaan tanne kammottavia teita pitkin tunnin puolentoista kuluessa. Joskus ambulanssi tilataan kotiin ja sairaalaan paasy kestaa kolmekin tuntia. Ambulanssi on siis maastoauto vailla mitaan varusteita ja hoitohenkilokuntaa. Sairaalaan tulo ja taalla synnyttaminen maksaa jonkin verran, ehka 6-18 euroa hoitoajan pituudesta ja tarvittavista toimenpiteista riippuen. Synnyttajat kotiutuvat seuraavana paivana (se maksaa ehka pari euroa), sektoidut ovat taalla viikon. Viime mainittuja taitaa olla yli puolet, tanne kun yleensa tullaan siis vasta kun ongelmat ovat jo kasilla.

Paatavoite on selkeasti aidin hengen pelastaminen. Jolleivat pikkuisen evaat riita ensitunteihin niin paljoa ei ole tehtavissa ja noyrasti nuo aidit sen tuntuvat hyvaksyvan. Sitten seuraavina paivina pieni voi jo saada iv antibiootteja jos tarvetta ilmenee.

Jostain kumman syysta synnytysrintamalla on kasittamattoman hiljaista nyt kun kerrankin olisi osaava spesialisti paikalla. Tein tilastoa etta kahden viime vuoden aikana synnytyksia ja sektioita on ollut 15-25 kuukausittain (max 37) ja kuluneen lokakuun alkupuoliskolla vain kaksi. Riitta on sikali alkanut vahan turhautua jo alkuunsa, vaikka on tarjolla kylla ollut gynekologista pohdintaa ja ultraa. Ei taalla tietenkaan mitaan ongelmia kaivata ja luonnonvoimillehan ei mitaan voi.