Paluu sorvin aareen

Sitten viimeinen tiistai. Tyotoverit olivat kovasti uteliaita kuulemaan matkastamme. Vaikka naita luonnonpuistoja taalla on runsaasti, niin vain harvat paikalliset ovat niissa kayneet. Paasymaksu olisi heilla vain murto-osa turistien maksamasta, mutta matkustelu yleensa majoituksista puhumattakaan menee kirkkaasti yli keskiluokan maksukyvyn. Asiaan on yritetty saada korjausta siten, etta koululaisia on alettu vieda luokkaretkille tutustumaan edes lahialueensa puistoihin ja luontoon.

Nelja pv pois osastoilta on jo ehtinyt vaihtaa aika paljon potilaita uusiin eli tiistaina kierto vei hieman enemman aikaa. Tosin dr Ntuli oli vihdoin saanut lastenhoitajan palkattua ja ilmestyi kiertamaan lastenosaston ja oli tietenkin kaikin puolin tervetullut lisa tyovoimaan. Johtava Mwakalo oli lahtenyt edellisen viikon ke:na Dariin ministerioon hoitamaan asioita ja lupasi palata la:na. Tata kirjoittaessa on to ja tana iltana pitaisi kuulemma olla taalla.

Siis tuolla polilla on 2-3 cota ensilinjassa katsomassa potilaita. Paivassa heita tulee yhteensa korkeintaan kaksikymmenta. Amoilla/laakareilla on osastojen lisaksi kahdesta kuuteen potilasta katsottavana yhteensa, joskus kymmenen. Nyt on hiljaisin aika vuodesta eli kuiva kausi, mutta tata luokkaa se on ollut elokuusta lahtien. Osastoille otetaan siis yhteensa alle kymmenen potilasta paivassa ja kokonaisuudessa potilasmaara osastoilla on 40 molemmin puolin. Sadekaudella maara tuplaantuu seka polilla etta osastolla, mutta siita on aikaa vuosia kun sairaala oli taynna. Ei taalla siis talla tyoporukalla toiden maaraan kuole.

Paivan haaste: Toiden organisoinnissa taalla kylla haastetta riittaisi. Tapaamani tansanialaiset ovat mita sydamellisimpia ja mukavampia ihmisia, mutta jotenkin he vain saavat kovasti aikaa kulumaan tyoskennellessaan. Merkittavana syyna on se, etta kaikki asiat pyritaan tekemaan heti eli "paivystyksena". Se tarkoittaa sita, etta ystavallisyydessaan he haluavat heti auttaa, kun joku tulee jotain kysymaan. Tama johtaa siihen, etta yksi ja kaksi aiemmin tekeilla ollutta hommaa jaa kesken jne jne ja siksi kaikki tahtoo jaada aina vaiheeseen.

Kaytannoista mainittakoon, etta kaikilta osastolle tulevilta tutkitaan Hb, verisively (malarian kannalta), ulostenayte ja virtsakoe - vaikka tulosyyna olisi rannemurtuma. Rtgkuvat eivat koskaan ole kierrolla osastolla - edes murtumapotilailla - vaan ne arkistoidaan ja haetaan tarvittaessa rtg:sta naapuritalosta. Osastolla petipaikkoja ei ole numeroita vaan potilaita huhuillaan etunimella, kun hoitajat kuitenkin melko usein vaihtuvat.

Lomailee Nooan arkissa

Kun tulin Iteteen olin haavellut safarista jossain valissa. Lahin luonnonpuisto olisi Ruaha (http://www.tanzaniaparks.com/ruaha.htm) . Matkaa olisi kuitenkin yli 520 km ja kun naytti silta, etta kaikki kyydit pitaisi maksaaa yksin niin unelma alkoi haihtua. Mutta sitten keskustelimme aiheesta Judithin kanssa ja kun Riitta saapui ja sanoi, etta ehdottomasti niin suunnitelma alkoi hahmottua.

Lahes koleana pe-aamuna 26.10 klo 4.30 alkoi kyyditys Tukuyuun linja-autolle. Olin jo unohtanut kuinka surkeassa kunnossa tie oli ja matka alyttoman pitka, mutta vihdoin hyvin ravistettuina olimme klo 6.00 linja-autoasemalla ja bussi lahti 6.30. Mieletonta rallia Iringaan, jossa olimme klo 12.00. Loysimme ravintolan ja soimme ja klo 14.00 Tandalan auto saapui meita noutamaan viimeiselle 120 km rupeamalle, josta puolet oli lahes yhta surkeaa kuin Iteten tie. Perilla odotti mahta rauha luonnon keskella. Tandala Campin sivusto kertokoon yksityiskohdat (http://www.tandalatentedcamp.com/ ) . Heti puolen tunnin kuluttua kavimme oppaamme Moseksen johdolla reilun tunnin lenkin ymparoivassa metsassa, jossa kaikkialla nakyi norsujen ym. elainten jalkia. Illallinen kuutamossa puolen tusinan villinorsun juodessa 15 m paassa uima-altaalla ja yhden tuijottaessa seuruettamme 7 m paassa oli kylla aika mieleenpainuva kokemus. Ruoka tuli ranskalaisesta keittiosta, joten ei valittamista. Illalla nukkumaan meno tolppien varassa olevaan telttaan, jonka alapuolella juomapaikalla liikehti koko ajan puolisen tusinaa norsua... ei ollut ihan helppoa, mutta tosi janskaa...aivan mieleton paikka.

Yolla norsut törähtelivät teltan alapuolella. La-aamuna lahto klo 6.00 Ruahan puistoon koko paivan retkelle 20 km paahan. Kaikkea nelijalkaista mita nettisivu lupaa. Leijona jahtaa antilooppia muutaman metrin paassa avoautostamme...kaykaapa katsomassa. Kun palasimme leiripaikalla oli taas kymmenkunta norsua ympari pihaa...niita on Ruahassa 10 000!

Rasittamatta lukijaa enemmilla yksityiskohdilla sunnuntaina vierailimme masai- seka paikallisen asumuksen kylassa Tungamalungassa ja iltapaivalla kavimme jalleen Ruahan puistossa kokemassa mm. auringonlaskun. Pimealla saavuttuamme takaisin paviaanit ja norsut toitottivat leijonahalytysta - illalla viimeiseksi ja aamulla ensimmaiseksi.

Ma oli taas matkapaiva ja hieman jai aikaa tutustua myos Iringan kaupunkiin. Nyt linja-auto teki matkan puolta tuntia edellista nopeammin - aivan jarjetonta rallia ja tuntui, etta vanha auto hajoaa joka kuopassa kappaleiksi. Ihmeen kaupalla tulimme perille Tukuyuun ehjana - kunnes taas alkoi se hoykytys kivikossa 1,5 h. Ihmeen kiva oli olla taas perilla tutussa ymparistossa. Kokemus safarista oli todella mahtava ja bussimatka niin jarkyttava kun se Tansaniassa tapaa olla. Toivottavasti safarille paasee joskus viela uudestaan.

Vaikka oli huippumielenkiintoista niin tarkkaavainen lukija havaitsee, etta mitaan haastetta naihin paiviin ei tuntunut liittyvan.

Unelmia

Aiemmin olen viitannut siihen, etta en oikein usko tuohon ravitsemusneuvontaan naissa puitteissa. 22 % vaestosta on alipainoisia ja 37 % lapsista lyhytkasvuisia kertoen pitkaikaisen vajaaravitsemuksen aiheuttamista pysyvista muutoksista. 22 % on ruoan suhteen alle toimeentulorajan eli ansaitsevat/tuottavat paivassa vahemman kuin paivan vahimmaisruoka-annoksen. 39 % vaesta ansaitsee vahemman kuin perustarpeiden hankkimiseen tarvitaan (ruuan lisaksi koulutus, terveydenhoito ym.).

Kylla nailla nurkilla ruokaa kasvaa, mutta se tahtoo olla kovin hiilihydraattivoittoista ja proteiinit ovat hakusassa. Aliravitsemuksen ilmentymat lapsilla (marasmus, kwashiorkor) kylla rajuimmissa muodoissaan pistavat silmaan, mutta uhkaamassa olevaa ongelmaa ei talla kokemuksella oikein tunnista tai tule ottaneeksi asian vaatimalla vakavuudella. Ongelma on vahan sama kuin Suomessa: vastaanottoaika kuluu verenpainearvoista ja verensokerista puhumiseen kun pitaisi hakea ratkaisua ylipainoon. Kun taalla potilaan on saanut virkoamaan hengenlahdon rajamailta, niin se kotiuttamiskunto tulee sitten vahan yhtakkia vastaan eika siina vaiheessa tule enaa miettineeksi onko paino ja pituus kohdallaan. Suomessahan niita ei edes laakarin tarvi miettia, jollei terveydenhoitaja tuo asiaa esille. Toisaalta tuntee myos suurta voimattomuutta potilaiden toimeentulon ongelmien ratkaisemiseen. Samoin kun jokainen sairaalapaiva on rahanmenoa niin rutikoyhan hoitoaikaa ei haluaisi yhtaan pitkittaa valttamattomasta - etta jaisi sita rahaa vahan ruokaan. Sairaalalla on jonkinlainen polikliininen ravitsemuksen opetusohjelma, mutta yhtaan kauempana asuville sen lapikayminen edellyttaa paikkakunnalla eli sairaalassa asumista. Kaiken koyhimmille kai on tarjolla ruoka-apuakin satunnaisesti eli kylla tama sairaala moninaisine toimintoineen ihan kadesta suuhun elaa.

Paivan haaste tuli tuossa iltapaivalla vahan yllattavalta taholta. Fredrick on sellainen aina huomiota herattavan fiksusti pukeutuva ehka 25v sairaalamme laboratorioteknikko eli labranhoitaja, johon olen tutustunut paljolti taalla netin aaressa. Itete on hanen kotikylansa ja hanen isansa oli sairaalan labranhoitaja, kunnes sairastui 90-luvulla psyykkisesti ja seitseman tai yhdeksan lasta jai aidin kasvatettavaksi. Sairaala oli jonkin aikaa ilman patevaa labraa ja F lahti sita opiskelemaan. Vuosi sitten han palasi tanne valmistuttuaan ja asuttaa kahta nuorenpaa veljea asunnossaan osallistuen heista huolehtimiseen ja heidan kouluttamiseensa muistaakseni secondaryssa.

Han kertoi ylpeana tyostaan, kuinka tama sairaala on hanelle kaikki kaikessa - mother-hospital - ja han on hyvin vahvasti sitoutunut tyoskentelemaan taalla vaikka unelmoikin erikoistumisopinnoista. Voitte vahan yrittaa asettua hanen asemaansa kuvittelemalla, etta han on saanut aivan tuoreen koulutuksen tyohonsa - johon tanaan myos Tansaniassa liittyy monenlaista tekniikkaa ja tietokonetta ym. analysaattoria. Realiteetti Itetessa on kuitenkin toisenlainen: kaikki tehdaan kasin, mikroskooppi on perustyokalu, reagenssit ovat koko ajan lopussa jne jne.

Lievaa turhautuneisuutta oli hanen aanessaan, kun han kertoi mitka nelja analysaattoria han on esittanyt ylilaakarille hankittavaksi, jotta labra olisi jollain tavalla ajan tasalla. Niita ei ole ostoslistalle laitettu, kun välttämättomämpinäkään pidettyja hankintoja ei ole saatu tehtya. Miten tuollaisen tyohonsa kunnianhimoisesti ja innovatiivisesti suhtautuvan kaverin motivaatiota ja unelmia saisi pidettya hengissa arjen raakojen realiteettien paineessa? Miten loytyy se henkilokohtaisten unelmien ja sairaalan realististen perustarpeiden ja resurssien valinen tasapaino?

Abortti vai ei

Tama on vaikea asia taallakin. Maailmassa noin 50 miljoonaa naista kuolee vuosittain keskenmenon aiheuttamiin komplikaatioihin. Heista kaksi kolmasosaa huonosti tehdyn raskaudenkeskeytyksen ja kolmasosa spontaanin keskenmenon seurauksiin. Tansaniassa abortti on kaikissa muodoissaan kielletty. Secundary schoolia kaydaan tuonne 18-20-vuotiaaksi. Jos sina aikana tulet raskaaksi sinut potkitaan pois koulusta. Lapsen synnytettyasi voit jatkaa periaatteessa secundaryn loppuun, mutta kaytannossa monen koulu keskeytyy ja nuori äiti jää hoitamaan lastaan. Jos olet ollut advancedluokalla ("lukio", jonne vain puolet ikaluokasta paasee) olet todennakoisesti menettanyt opiskelupaikkasi ainakin valtion koulussa. Privaattikoulut ovat 3-5 kertaa kalliimpia ja niihin paassee jos on täppiä. Pojille ei varmaan kay kuinkaan. Collegessa ja yliopistossa asialla ei ole muuta merkitysta kuin kaytannon haitta. Yleensa lapsi jaa silloin isovanhempien hoitoon.

Viime viikolla opettaja toi meille 18v koulutyttoa, jonka kohdalla piti saada varmuus raskaudesta. Ultralla nakyi, etta ilmoitetut viimeiset kuukautiset noin 3 kk sitten pitivat paikkansa. Epi piti asian ilmituloa siten myonteisena asiana, etta nyt kun asia on opettajan ja vanhempien tiedossa, tytolla ei ole kiusausta yrittaa aborttia ja siten vaarantaa omaa ja sikion terveytta.

Paivan haaste: Meille tuli eilen osastolle 18v vatsakipuinen tytto, jolla oli menkat 2-3 vk myohassa ja oksennutti. Esitietojen mukaan oli yrittanyt aborttia. Tarkemmin kysyttaessa han tiesi saattavansa olla raskaana. 22v lapsen isa oli karannut pois (run away) saatuaan tiedon mahdollisesta raskaudesta. Tytto oli ottanut paikallista oksitosiiniyrttia, mutta ei ollut saanut muuta aikaan kuin kovan vatsakivun ja oli joutunut hakemaan apua. Tanaan teimme raskaustestin ja se oli positiivinen. Tieto ei ollut mikaan iloinen perhetapahtuma.

Seuraamukset ovat ylla mainitun kaltaiset, jollei tassa nyt sitten tule spontaania keskenmenoa jossain vaiheessa. Jos niin sattuisi kaymaan tyton juridinen asema olisi vahintaankin hankala. Kuka viranomainen uskoisi sen olevan enaa spontaani? Ainakin sairaalassa naytti sentaan silta, etta tyton aiti olisi ollut hanen tukenaan. Aika lailla ahdisti yrittaa asettua tyton asemaan naissa ympyroissa.

Vastaava Mwakalo lahti loppuviikoksi hallinnoimaan Dariin ja ollaan taas veeteenä.

Pahnahisen paiseet

Tuo ilmio milloin minkin laakkeen loppumisesta jatkuu kiusallisena. Meilla on taalla osastoilla lajapain potilaita, joiden hb keikkuu tuossa 50-70 kieppeilla ja vahan vasyttaa ... ei ehka ihme. Syita on monia: suolistoloiset, malaria, huono ravitsemus, pitkaan kestaneet tulehdukset kuten tubi, naisilla runsaat kuukautiset ym. Raskaana oleville pitaisi ehdottomasti syottaa rautaa. Ensimmaisena raudanpuutteesta karsi vastustuskyky, joka siis jo monella on hivin heikentama.

En oikein usko ravitsemukselliseen ohjaukseen, kun tietaa, ettei heilla juuri valinnan varaa ole. Ja esim. aidspotilaat ovat yleensa kovin ruokahaluttomia sen lisaksi, etta ovat aarimmaisen koyhia. FeFo eli rauta+foolihappoyhdistelma on se tavallisin valmiste, mutta sita ei juuri pariin viikkoon ole enaa ollut. Alkaa mielikuvitus loppua, kun tietaa, etta tuon tason anemia hidastaa jo varsin suurella todennakoisyydella toipumista. Taytyy todeta kuin kioskia pitanyt savolaismummo sota-aikaan, kun hanelta kysyttiin, etta onko mitaan suuhun pantavaa. "Ka ei oo muuta kuin ongenkoukkuloita..." Miten olisi rautanaulat imeskeltaviksi?

Kylla paallimmaiseksi jää sairaalan perustoiminnoissa se vaikutelma, etta moni asia on vahan niinkuin tuurissaan. En tarkoita talla osaamista ja kaden taitoja vaan toimintaa. Kylla melkein joka paiva osastokierrolla kay ilmi, etta korkeintaan kaksi kolmasosaa edellisena paivana pyydetyista labra- ym. tutkimuksista on hoidettu ja tulokset saatavilla seuraavana paivana. Jos hoitaja onkin tutkimukset muistanut pyytaa, niin rtghenkilo on poissa paivan tai kaksi tai ainakin tulokset ovat jaaneet toimittamatta labrasta osastolle. Tama korostuu, jos yhtaan aletaan lahestya sairaalan normaalia tayttoastetta. Kuten tiedossa on tiedonkulku on sairaalan toiminnalle haaste ja kylla se on sita taallakin. Kun maanantaina oli vahan enemman uusia potilaita ja rtghenkilo viela hukassa, niin tiistain kierrolla ei oikeastaan ollut tuloksia kaytettavisssa lainkaan edellisena paivana pyydetyista. Edellisen paivan kiireeseen siina vedottiin, mutta sairaala kay nyt siis noin 50/96 tayttoasteella. Mainittakoon etta sairaalan virallinen petimaara on 120, mutta kun se tuntui suurelta niin kavin laskemassa sangyt ja sain 96. 120 selittyy silla, etta saadaan isommat valtionavut...

Paivan haaste: Meilla kavi viime viikolla osastolla muutaman paivan sellainen kolmevuotias tytto, jolla oli vatsan alueella kivulias turvotus. Kaksi kolme paivaa han oli ollut yhtakkisesti itkuinen yota paivaa. Ei kuumetta, ei traumaa, ei paikallista punoitusta. Hyva yleiskunto. Kotiutin hanet vastentahtoisille vanhemmille silla ajatuksella, etta han oli kaatunut vanhempien huomaamatta ja saanut mustelman/verihyytyman ko. alueelle, joka kylla reilussa viikossa sulaisi pois. Metsaan meni.

Han tuli takaisin eilen, kun parulle ei tullut loppua. Ei edelleenkaan kuumetta eika mitaan yleisoiretta, vaan kivulias normaalin ihon varinen alue navan alapuolella. Vatsa avattiin leikkurissa ja subkutiksen ja fascian valisessa tilassa oli lokeroinen runsaasti markaa sisaltava abskessiontelo. Haava jatettiin auki, etta sita voidaan paivittain huuhdella.

Ma olen mielessani kritisoinut naiden paikallisten aktiivisuutta pistaa jokaiseen aristavaan pallukkaan neulalla ja aspiroida, mutta taytyy myontaa, etta naita yleisoireettomia paiseita kavelee vastaan viikottain. Ne eivat ole sellaisia ihossa olevia pallukoita kuin meilla, joista heti paalta nakee mita sisalla on. Iho paalla on ihan siisti, mutta aristava ja pullottava. Usein nama ovat hyvakuntoisia lapsia tai nuoria aikuisia ja mitaan infektioporttia ei loydy. Lapaluun paalla, reiden etupinnalla, vatsapeitteissa ym. aivan odottamattomissa paikoissa.

Traumaattinen viikonloppu

Niin kuin jo aiemmin mainitsin traumojen suuri osuus on yllattanyt. GHkurssilla opimme, etta erityisesti liikenne on nuoren autokulttuurin maissa suuri vaaratekija. Kylla sen on taalla syrjakylallakin todennut, vaikka olen ylistanyt kuinka autotonta taalla on. Ne muutamatkin autot loytavat toisensa tai hukkaavat tien ja moottoripyorat ajelevat ihmisten yli. La-iltana kavellessamme Muchon kanssa kuulimme sairaalan ambulanssin ulvahtavan liikkeelle. Oli tapahtunut kolari, jossa vammautui ja josta tuli sairaalaan 5-6 ihmista.

Viikonlopun aikana oli otettu sairaalaan sisalle 35 uutta potilasta ja heista 16 oli traumapotilaita: Saaren avomurtuma ja kallonmurtuma 14 v, jonka yli moottoripyora oli ajanut. Yksi puusta pudonnut ranne- ja solisluumurtuma. Kahta oli lyoty niin, etta otsassa oli haava, kolmannella vain kuhmu. Yksi perhevakivallan uhri. Yksi rintaan mukiloitu. Kolarista parilla ruhjeita, yhdella kyynarpaamurtuma ja yhdella olkapaavamma ja saarimurtuma. Kahdella muulla kyynarvarren murtuma, yksi nilkkamurtuma. Yksi solisluumurtuma. Jalkapallossa oli tullut parin kylkiluun murtuma ja ilmarinta.

Paivan haaste: Olin jo lahdossa töistä kun traumat jatkuvat. Meilla on silmapoli, jota vetaa pari siihen koulutettua sairaanhoitajaa. Toinen heista tuli pyytamaan apua. Edellisena iltana kaveri oli heittanyt toista nelivuotiasta kivella silmaan ja hoitaja oli tehnyt aivan oikean diagnoosin: silma oli todennakoisesti puhki. Silman puhkeaminen on ongelmallinen itse vamman lisaksi siksi, etta kun elimiston puolustusjarjestelma paasee vamman kautta kosketuksiin silmakudoksen kanssa, niin muutaman viikon kuluttua alkaa terveenkin silman hylkimisreaktio ja sekin ollaan vaarassa menettaa. Siksi pahasti vaurioitunut silma joudutaan usein kokonaan poistamaan jaljelle jaavan pelastamiseksi.

Toimintaohje on, etta jos epaileekin silman olevan puhki, sita ei pida enempia tutkia, vaan peittaa molemmat silmat ja kuljettaa potilas valittomasti silmalaakarin tutkittavaksi. Taalla ohjeeseen kuuluu lisaksi antaa lihakseen antibioottipistos ja antibiootin valintaa hoitaja tuli lahinna kysymaan.

Nyt oli siis jo lahes vuorokausi kulunut. Ensin katsoin Communicaattorista ohjeita; no ei Suomessa puhuta silmaperforaation kohdalla systeemiantibiooteista mitaan, koska siella on aina jostain silmalaakari saatavilla. Sitten sanoin, etta soitetaan sinne Mbeyan silmapolille ja kysytaan toimintaohjeita. Hoitaja sanoi, etta ei hanella ole hajuakaan puhelinnumerosta, koska ei taalla ole tapana soittaa (siis lahinpaan keskussairaalaan...). No onneksi olin itse verkostoitunut: minullahan oli Muchon numero kannyssa ja han on toissa siina sairaalassa. Sain Muchon viela kiinni ja han lupasi selvittaa silmapolin numeron.

Numeroa odotellessa loytyi silmapolilta pari kirjaa, joista kolmannesta loytyi jollakin lailla sovellettava ohje lihakseen pistettavista antibiooteista silmavammojen yhteydessa. Toinen laake loytyi meilta ja toiseksi piti valita lahinna siihen tarkoitukseen sopiva mika meilla sattui olemaan. Sitten vakuutettiin äitiä siita, etta tata vammaa ei voi hoitaa nain kuntoon, vaan on pakko lahtea Mbeyaan erikoislaakarin hoitoon.

Aiti sanoi etta se on mahdotonta - rahaa ei ole. Matka Mbeyan sairaalaan meidan talon ambulanssilla (pelkat polttoainekulut peritaan) maksaisi 80 000 TSh... Cokispullo, joka sekin on monelle paikalliselle lahes ylellisyytta maksaa 400 niin etta revi siita. Jostain pitaisi saada pelkastaan matkaa varten 200 cokispullon verran paaomaa kasaan (mita se cokis Suomessa maksaa pikkupullo?) (80000 Tsh on noin 50 e ja silla ostaa ehka 500 nelion talotontin nailta main syrjasta.) Matkan jalkeen pitaisi viela maksaa sairaalamaksut. Bussilla paasisi takaisin selvasti halvemmalla.

No tana iltana ei mitaan julkisia enaa mene. Antibiootit aloitettiin ja lapsi sijoitettiin vuodeosastolle. Seuraavana paivana Mucholta tuli puhelinnumerot - silmapoli ei tiettavasti paivysta. Samoin seuraavana paivana aiti ilmeisesti sai sen verran rahaa kasaan, etta lahti Mbeyaan.

Lisaa ajoa ja veteraanitapaaminen

Sunnuntaiaamuna kavimme Muchon kanssa moikkaamassa johtavaa Mwakaloa. Pian sen jalkeen lahdin viemaan Muchoa takaisin Tukuyuun linja-autoasemalle, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ollut ja hanen piti olla klo 18.00 paivystamassa. Jalleen vain muutama lahelta piti tilanne ja paasimme onnellisesti maaranpaahan ja lopulta itsekseni takaisin.

Paluumatkalla ajoin tien sivuun kraaterijarven rannalle istahtaakseni hetkeksi. Uimassa olleet viitisenkymmenta tyttoa ja poikaa jahmettyivat ja leikin mekastus taukosi ja he jaivat minua tuijottamaan kuin amerikanihmetta. Ehka tuolla rannalla ei oltu nahty ketaan nain aneemisen näköistä aiemmin. Lahes puoli tuntia meni ennenkuin tilanne normalisoitui ja lahdin jatkamaan matkaa.

Sunnuntaina Iteteen saapui todellinen veteraani Nurmijarven johtava laakari Tapio Pitkanen yhdessa psykiatri Jaana Grothin ja taman pson kanssa. Suomen Kristillinen laakariseura on organisoinut jo viiden vuoden ajalta kehitysyhteistyovaroilla psykiatrista koulutusta muutamaan yhteistyosairaalaan Tansaniassa ja seurue oli siihen liittyvalla arviointimatkalla. Pitkanen perheineen on asunut ja tyoskennellyt Itetessa v. 72-74 ja saimme kuulla noilta ajoilta monta mielenkiintoista tarinaa.