Kielikylpy jatkuu

Taalla siis ev.lut. seurakunnallinen elama on hyvin aktiivista ja kirkko myos hallinnoi viime kadessa tata sairaalaa. Siksi tyopaivakin alkaa raportin jalkeen henkilokunnan yhteisella aamuhartaudella. Talla Iteten evl seurakunnalla on siis kirkkoherraa ja yksi tai kaksi kappalaista. Sairaalalla on oma pastori. Heidan lahiesimiehensa on aluepastori jonka vastuulla on 13 lahialueen seurakuntaa. Han asuu tuossa kylalla perheineen. Perjantai iltana mennessani katsomaan poikien futista tulin kavelleeksi hanen pihansa lapi ja han toivotti minut tervetulleeksi paikkakunnalle. Siihen viereen on valmistumassa hanelle uusi virka-asunto, jota on rakennettu kolme vuotta ja viimeistelyja viela uupuu. Han halusi esitella sen ja sehan sopii kun itseakin tuo rakentaminen kiinnostaa.

Sunnuntaina menin sitten ev.lut. kirkkoon Se oli samalla partiolaisten juhlajumalanpalvelus. Myos alueelliset isot partiopamput olivat paikalla. Yritin istua kirkon takaosaan, mutta minut tultiin hakemaan partiopamppujen viereen aivan eteen. Siita olikin hyva kuunnella kahtakin eri kuoroa ja tutustua kirkonmenoihin, joita veti meidan co Henri papinkaapu paalla eli varsinainen monitoimimies. Kirkko vetaa varmaan yli 500 henkea ja minut sitten esiteltiin ja pyydettiin esittaytymaan koko seurakunnalle samalla sairaalan uuden sihteerin kanssa. Yllatyksekseni nainen saarnasi. No koko 2,5 tuntisessa ei ollut muuta englantia kuin minun osioni, joten valilla oli keskittymisvaikeuksia. Musiikki oli kylla parasta antia. Koska osa seurakuntalaisista tuo kolehtinsa tavarana taalla on aina jumalanpalveluksen jalkeen huutokauppa, jossa ne muutetaan rahaksi.

Partiopamput kutsuivat minut mukaansa pappilaan kirkkolounaalle, mutta enaa ei jaksanut ottaa vastaan sosiaalista vaan kieltaydyin kohteliaasti. Vastuiden jalkeen olikin sitten kiva relata loppupaiva, lueskella lisaa trooppisia tauteja ja hoidella sahkoposteja. Raportoin myos rotareille ekan viikon fiilikset.

Huilailee

Sitten eka vapaapaiva. Adventtiseurakunnan jasenena lauantaiaamun rutiineihini kuulu jumalanpalvelus. Olin jo Darissa saanut tietaa etta Tukuyun kaupungissa on suuri adventtiseurakunta, jonka jumalanpalvelus alkaa lauantaisin kello yhdeksan. Kun tullessa ajelimme kivikkoisen tien Tukuyusta tanne 42 km ja noin puolitoista tuntia ajattelin etta taisi jaada unelmaksi.

Heti tullessa keskustelin mahdollisuudesta lainata sairaalan moottoripyoraa tarvittaessa ja sain kuulla etta no problem. Mwakalo ja Steven kuitenkin kertoivat etta myos paikkakunnalla Itetessa toimii adventtiseurakunta. Juttelin asiasta lastenosaston osastonhoitaja Lothin kanssa, joka on seurakunnan jasen. Kavin Lothin kotona tuossa kylalla istumassa iltaa torstaina ja han oli kovasti ilahtunut ulkolaisesta vieraasta seurakuntaan.

Tapasimme lauantaiaamuna kylalla kello 8.15 ja kolmen vartin kavelyn jalkeen olimme bambuista tehdylla pienen seurakunnan rukoushuoneella. Tiilikasa odotti vierella kivirakennuksen tekemista varten. Ilmanvaihto toimi hyvin ja kirkonmenot olivat hyvin kotoisat ja samankaltaiset kuin suomalaisissakin adventtiseurakunnissa. Myos monet laulut (jenkkiperua) olivat tuttuja joten sanat saatuaan saattoi seurata mukana. Minua pyydettiin kertomaan terveiset Suomesta ja noin kolmen tunnin jalkeen lahdettiin kavelemaan paluumatkalle. Lapset ilahtuivat saatuaan ksylitolijenkkia. Kielikylpy siis jatkui. Kivaa ja avartavaa paasta mukaan paikallisten arkeen ja viikonloppuun.

Iltapaiva meni lueskellessa. Kavin myos illalla kuuntelemassa laulua luterilaisessa kirkossa. Upeaa oli illalla yhdeksan aikaan kayda taysikuukavelylla ja kiertaa tama sairaalan kukkula (n. 1,5 - 2 km), kuunnella sammakoiden kurnutusta ja sirkkojen soittoa katuvalojen ja liikenteen melun hairitsematta. Tanne maelle kuuluu lisaksi kivasti ihmisten puheen sorinat ja elamisen aanet niin aamun kuin illankin hamarina ja pimeina hetkina. Mukana tuotu suomalainen musiikki loi kotoista nostalgiaa ja antoi kivaa kontrasti lampimaan loppusyyskuun iltaan. Kampalla on tietenkin muuten hyvin hamaraa ja yksinaista (netti on siis kahden sadan metrin paassa) , mutta taalla taytyy tulla itsensa kanssa toimeen.

Viikko pulkassa

Talomme ylapuolella on paikallinen luterilainen kirkko. Useana iltana siita ohi kavellessa on saanut kuunnella mahtavaa moniaanista laulua valilla parinkin lauluryhman toimesta. Joskus ohi ajavan kuorma-autonkin lavalla oleva porukka on laulanut raikuvasti. Kylla nailla tansanialaisilla tuo laulaminen sujuu ihan eri lailla kuin meilla kotipuolessa.

Yot jatkuivat valvoskellessa mutta ei se paivan menoja haitannut. Aamurapsa on perjantaina yhteinen hoitajien kanssa ja sen paalle swahilin kielinen luento ja sitten swa-aamuhartaus eli kielikylpya piisaa. Kierron jalkeen luin ylilaakarin sahkopostista etta 5.10 saapuu lisakseni gyneperinatologikollega Riitta. No ihan kiva niin ei sen jalkeen tarvi miettia tuota puolta. Kiersin myos synnarin kun Mwakalo oli operoimassa. Varsin rauhallista silla saralla.

Pari polipotilasta katsoin ja kun tilanne oli rauhallinen niin saattoi hyvissa ajoin alkaa pohtia ekan viikonlopun ohjelmaa. Tassa tilanteessa tyopaivat eivat ole olleet onneksi pitkia vaan aikaa vaikeisiin ja uusiin asioihin perehtymiseen on jaanyt. Erityisesti synnarin hoitajat ovat reimuinneet siita kun olen laittanut heidat opettelemaan ultran kayttoa. Itsellanikaan ei siita mitaan rutiinia ole mutta sikion asennon ja sydanaanten katsominenhan on helppoa peruskamaa. Ja kaikkia pallukoitahan voi yrittaa katsoa jotain oppiakseen aiheuttamatta kenellekaan mitaan vaaraa verrattuna esimerkiksi aspirointiin jotka nama amo+cot herkasti tekevat.

Taallahan sitten paivystetaan aina viikko kerrallaan eli co on etupaivystaja ja amo/laakari on takuri. Se nyt ei meikalaista koske viela kun en ole sektoiva laakari.

Paivan haaste:Kolmoset voivat hyvin ja oli jo pohdittu heidan kotiuttamistaan. Kotona oli ennestaan kolmet kaksoset, joista viisi hengissa plus kaksi muuta ja nyt tuli puolet lisaa eli yhteensa kymmenen. Kuulemma meinaa rahat loppua. Mukana kiertava co Henri on toiminnan mies ja han ehdotti etta ottavat yhteytta naapurisairaala Tukuyuun 42 km surkeaa tieta, jossa on kai jonkinlainen aidinmaitokeskus ja ruokintavalmennusohjelma. Kritisoin etta jos rahat ovat jo nyt loppu niin miten ne matkusteluun + rintamaidon ostamiseen riittaisivat? Sitten H sanoi etta taytyy ruveta laimentamaan lehmanmaitoa. Kerroin etta se on melkein sama kuin kuolemantuomio silla tartuntataudit on silla taattu. Seka infektioalttius- etta kustannusongelma liittyivat myos vastikkeen ostoon. Ehdotin etta voisiko joku kylalainen lapsensa vierottanut toimia apuimettajana? Henri ei suostunut kaantamaan ehdotustani. Han on hivcounsellor ja tietaa etta hiv voi tarttua rintamaidosta tai tarkemmin imettamisesta lapseen. Taalla todellakin annetaan lapsen melkein ennemmin kuolla nalkaan kuin otetaan riski etta saisi hivtartunnan. Imettajakandidaatin testaaminen alkoi tuntua jo niin vaikealta etta en edes yrittanyt ehdottaa.

Lykkasin kotiuttamisen yli viikonlopun. Sen teki uusi amo Epihania, itse pienen lapsen aiti enka tieda minka varaan lasten ruuan saanti jai. Ei ainakaan lapsilisien eika sossun. Todennakoisyys kaikkien kolmen (kymmenen?) kasvamisesta kouluikaan on haviavan pieni.

Talon tavat ja omat

Nummelan terveyskeskuksen vuodeosastolta totuttu reipas kotiuttamistahti ei ihan sellaisenaa ole taalla kaypanen. Tama kun on sellainen semiprivaattilaitos. Talouspaallikko heti kattelyssa ilmaisikin kiitollisuutensa lasnaolostani, koska han uskoi etta kun tieto ulkolaisesta laakarista tulee vaeston tietoon niin he hakeutuvat aktiivisemmin sairaalaan tutkittavaksi ja hoidettavaksi ja se tietaa lisaa potilasmaksuja. Ymmarran sen hyvin ja olen iloinen jos sitenkin voin olla avuksi. Sairaala ja sen yllapitamat terveysasemat nimittain pyorivat vain ja ainoastaan kertyvien potilasmaksujen varassa ja tama syksy on ollut erinomaisen hiljaista ja kertyneet tulot eivat ole riittaneet kattamaan kustannuksia. Silla on monia valittomia seurannaisvaikutuksia kuten esim. laakevaraston ohuus. Toisaalta tulee muistaa etta koyha ihminen tulee kustannuksia aiheuttavaan hoitoon vasta kun on todella pakko ja se tarkoittaa etta monesti tilaanne on paassyt varsin pahaksi. Hoidon kustannukset ovat taalla potilaalle (liian?) kohtuulliset varsinkin jos pitaa paikkansa huhu etta alueen kahdessa muussa sairaalassa - valtiollisissa, 40 km paassa - ilman tiskin alta maksettavaa etukateismaksua olet ja pysyt kolmosjonossa suurinpiirtein diagnoosista huolimatta. Nain minulle kerrottiin kun kysyin miksi meille tulee potilaita hankalan matkan takaa naapurisairaalan kyljesta.

Torstaiaamulla osastojen valista kulkiessa itkijanaiset olivat paikalla eli kuolema oli kaynyt. Rapsa jatkui swahiliksi. Meningiitti - ja peritoniittipotilaat olivat menehtyneet. Dr Ntulia ei nakynyt. Sain Mwakalolta kuulla etta han oli lahtenyt Dariin hoitamaan asioita ja etta valtion virastoissa asioidessa voi kulua paivia. Hoidimme osastot kuten edellisena paivana, mina kiersin co Henrin kanssa ja valilla oli vain parempi kysya, etta miten teilla on ennen tehty. Esimerkiksi malarialaakitykset ovat naille niin rutiinia, etta niihin ei paljon meikalaisen parane menna sotkemaan. Kotiuttaminenkin alkoi jo sujua aika rutinoidusti, ehka osin ylioptimistisesti kun Suomessa on oppinut luottamaan siihen etta neuvola hoitaa kasvuseurannat ja perusterveydentilan arvioinnin erinomaisesti.

Sitten ne eilisen kolmos- ja neloshaasteet. Toisen vanhemmat kieltaytyivat hivtestista ja jos kerran malariameningiittikeuhkokuumeinen lapsi ei meinaa parantua niin he haluavat lahtea kotiin...ilmeista oli etta rahatkin alkoivat loppua jos niita oli ollutkaan. Niin sitten lahtivatkin. Toisen lapsen testi oli positiivinen. Vanhemmat eivat olleet naimisissa, mutta lapsen isa oli mukana sairaalassa seuraamassa lapsen vointia. Han kieltaytyi posttestcounseloinnista myos aidin puolesta. Niin mistahan kaksivuotias on hivinsa saanut? Jotenkin niin inhimillista etta ei halua kuulla kerrottavan aaneen etta nuori perheenalku on tuomittu kuolemaan. Lapsella oli malaria ja keuhkokuume, ei hoitovastetta ja paatimme suositella siirtymista Mbean (200 000 as., reilu 100 km) kaupungin sairaalaan josta voisi loytya iv-kefalosporiinia. Tosin ei siellakaan tiettavasti ole pediatria ollut toukokuun jalkeen. Minulle kylla kerrottiin ettei heilla olisi siihen varaa. Seuraavana paivana he paattivat lahtea kotiin miettimaan Mbeyaan lahtoa, eipa ole sen koommin kuulunut. Illalla sähköpostille päästyäni fiiliksiä kieltämättä hämmensi siellä ollut lievästi sanottuna käsittämätön viesti koordinaattorilta. Hän ei ollut ollut missään yhteydessä paikalliseen sairaalaväkeen, mutta oli valmis neljän työssäolopaivän jälkeen arvioimaan panokseni Itetessä hyödyttömäksi ja jopa kehitysyhteistyölle vahingolliseksi. Mielipidettään hän ei mitenkään perustellut tai yksilöinyt, mutta olkoon tämä kommenttina siitä, että tansanialaisten kanssa kyllä pärjää, mutta koordinaattorin suunnalta voi tulla vastaan mitä epäasiallista hyvänsä vaikka teknisesti hän hoiti hommansa sovitusti. Mitään selitystä anteeksipyynnöstä puhumattakaan ei siltä suunnalta ole sittemminkään kuulunut. Jatkossa asioinkin pj Jyrängin kanssa ja hän olikin hyvin asiallinen, avulias ja miellyttävä tuttavuus.

Paivan haaste: 14 v tyton päälle oli ajanut moottoripyorä. Iho oli ehjä mutta säären rtgkuvassa nakyi fibulan murtuma viisi cm malleolitason ylapuolelta ja tibian alapaa oli halki ja naytti olevan epifyseolyyttinen murtuma ja ap-siirtymaa. Siis lastenortopedille? Ei vaan takalasta, kohoasento ja odottamaan turvotuksen laskemista ja kipsausta. Reilua viikkoa myohemmin reponoitiin rotaatiota, yritettiin katsoa muut kulmat kohdalleen ja laitettiin pitka kipsi. 12.10 saatettiin kotiuttaa herttaisesti hymyileva tytto, jolle sairaalan puuseppa oli tehnyt kainalosauvat. Ehka tassa vaiheessa ei kannata murehtia sekundaarista nivelrikkoa vaan iloitaan yhdessa tyton kanssa.

Esimies paikalla

Keskiviikkona sitten johtava laakari amo Mwakalo oli paikalla ja kieltamatta toiminta on ryhdikkaampaa kuin itseohjautuvana eli kylla laiva aina kapteenin tarvitsee. Aamurapsa pidettiin swahiliksi edelleen enka kaynyt siita vankaamaan. Valilla multa kysyttiin jotain enkuksi. Mwakalo kiersi miehet, pre/synnarin ja mina dr Ntulin kanssa naiset ja lapset. Naisilla tarjosin muutamaa leikattavaksi Mwakalolle. Han kavi heidat katsomassa ja fiilasi laakityksia mieleisekseen. Oma kiertorutiini alkoi jo loytya, kun merkittava osa potilaista oli jo tullut tutuiksi, aloin ymmartaa potilasmerkintoja, voin jatkaa omista hoitosuunnitelmistani, olin ehtinyt opiskella malarian hoitokaytantoja ja parasiittitauteja ja aloin oppia talossa saatavilla olevia laakkeita.

Kierron jalkeen en dr Ntulia enaa nahnyt. Paineita helpotti se etta Mwakalo katsoi muutamat polipotilaat, joissa siis edelleen vallitsevana ongelmana ovat aarimmaisen niukat potilaskorttimerkinnat arabiaa muistuttavalla hieroglyfialla seka tulkin tarve. Ehdotin peritoniittipotilasta leikattavaksi, mutta jaatiin seuraamaan.

Opin ymmartamaan, etta jos haluaa hivtestin niin pitaa pyytaa Lab to see ja pieni vakanen tarkoittaa positiivista ja - negatiivista. Luotettiin siihen, etta voimme kierrolla puhua englantia ilman etta potilaat ymmartavat mita eizaivii tarkoittaa ja ymmarsin etta swahilinkielista sanaa ukimwi ei ollut sopivaa kayttaa. Jos hivia epailtiin mutta potilas ei halunnut sita testattavan niin piti tilata hanelle pretestcounselling. Jos tulos oli positiivinen niin jarjestettiin posttestcounselling. Counsellingkia antoivat amot+cot jotka kaikki oli siihen koulutettu ja tarkoitus oli siis antaa tietoa miksi ja mita tarkoittaa-kysymyksiin. Tuntui vaan silta etta counsellinkia lykattiin paivasta toiseen (jatettiin hoitamatta) milloin potilaan huonoon yleistilaan, milloin tyontekijoiden kiireisiin vedoten. Jopa potilaan kotiuttaminen viivastyi siksi, etta counselling oli viela hoitamatta tai sitten toivottiin, etta potilas tulee counselloiduksi polikontrollin yhteydessa. Tuntui kylla silta etta tuo hiv ahdistaa vahintaan yhta paljon laakareita ja counselloreita kuin ehka potilaita. En tietenkaan voi vaittaa mitaan tietavani naiden ihmisten sielunelamasta (lieneeko sen kummempaa kuin suomalaistenkaan), mutta ei tuon hivin destigmatisointi valituilla menettelytavoilla ja kaytannoilla kylla etene.

Illalla oli sitten rennonpaa. Ulla ja Altti olivat viimeista iltaa ja kutsuimme sairaalan paallikot, laakariamocot ja saksalaisen taalla kuukauden olleen kandin illalliselle vierastaloomme. Tarjolla oli hirvenlihakeittoa ja muikkusailykkeita mukanamme tuomista raaka-aineista. Kaikki saivat vatsansa tayteen ja vaikuttivat tyytyvaisilta. Katselimme myos kurssitovereiltani saamiani Suomikortteja ja kerroimme kotimaastamme. Suomikortit ovat paatyneet koristamaan sairaalan kanttiinin seinaa ja siella ihmetellaan lunta, joulupukkia poroineen, Helsinkia, metsamarjoja, hirvia ynna muita.

Paivan haasteet: Yksi on tietenkin tuo suhtautuminen hiviin. Toinen oli 28 v nainen, joka oli viela edellisena paivana hyvaa vauhtia toipumassa, mutta oli aamulla tajuton, kuumeinen ja epistotonuksessa. Malariaan han oli juuri saanut laakityksen. Meningiitti/sepsislaakitys aloitettiin empiirisesti vaikka lumbiksenkin olisi saanut mutta eipa tuo olisi mitaan muuttanut. Kuume pysyi korkeana. Kolmannet olivat lasten puolella: muutama parivuotias, joilla myos laakitys oli tapissa ja kuume pysyi korkeana. Miksi hoito ei pure?

Toinen tyopaiva

Kylla Itetessa yoelamaa on. Ei kylla kuulu liikenteen eika lentokoneiden melua, mutta sirkat ja kaskaat soittavat seka tuhannet sammakot kurnuttavat pitkialle yohon. Neljan ja viiden valilla kiekuvat kukot. Sitten on hetki hiljaista. Viidesta eteenpain laulavat linnut ja kuuden pintaan kanat alkavat kaakattaa ja sitten alkaakin jo valjeta. Jalleen yhden lahes unettoman yon jalkeen (=Lariamin aloittamisesta alkaen) lahdin aamurapsalle ihan virealla mielella.

Amot olivat saaneet tiedon etta kollega Ntuli ei ollut oikein kunnossa, joten toisena tyopaivana olin sitten johtavan laakarin sijaisena. Aamurutiinit olivat jo tutut eli swahilia piisasi. Toinen amo hoiti miesten osaston, joten kiersin con tulkkaamana edellisena paivana jo tutuksi tulleet potilaat prenalla, synnarilla, naisten ja lasten osastoilla. Uusia oli tullut kymmenkunta ja yksi aiti oli tullut yolla synnyttamaan. Onneksi voi hyvin. Opettelin tavaamaan sairaskertomuksen rakennetta ja kayttamaan samaa termistoa kuin kollegat. Naistenosaston hoitaja kiitteli kiertoa ripeaksi. Kello yhden aikaan olin saanut kierrettya ja pakenin lounaalle (amot+cot yleensa juovat paivan mittaan kupposen teeta, tekevat paivan tyot pois ja syovat joskus klo 15 jalkeen). Lounaan jalkeen yritin valtella polipotilaita mutta en onnistunut. Heita oli 3-4 gastriittia, rintarankakipua, pitkittynytta vatsavaivaa. Eli onneksi taas poikkeuksellisen hiljaista.

paivan haasteet: No kierroista selvittiin ja polipotilaiden vaivat olivat melko tavanomaisia, mutta potilaskortit olivat samaa luokkaa kuin kollegoilla privaatissa ennen tietokoneaikaa. Ika oli ainoa suhteellisen selva asia. Nimet (jotka piti kirjata) oli ilmeisesti systemaattisesti kirjoitettu arabiaksi ja oireita ja loydoksia merkitsevat kolme viisi sanaa eivat mitaan kertoneet niin kuin ei mahdollisella viime kerralla todettu dg tai maaratyt laakkeetkaan. Oli taiteiltava ettei olisi aivan ristiin puhunut edellisen hoitajan kanssa.

Toinen haaste loytyi lasten osastolta. Yhdeksanvuotiaan tyton purulenttia polviartriittia oli hoidettu nelisen viikkoa punktoiden ja suun kautta viimeksi kloksasillinilla koska iv-staffarilaakkeita ei ole. Kuume jatkoi tasolla 39 ja saaressa oli syva krooninen haavauma. Rtgkuvan mukaan nivelpinnoista ei juuri ollut mitaan jaljella. Laitettiin polvi huuhteluun ja iv-kloksasilliinit tilaukseen. Kahden viikon odottelun jalkeen vanhemmat veivat tyton kotiin kun laaketta ei vielakaan kuulu. Mitenkahan heille kertoisi etta seuraava hoito saattaa olla reisiamputaatio?

Eka tyopaiva

Jo illalla olin saanut kuulla etta Mwakalo on heti ma ja ti poissa HIVkoulutuksessa. Aamulla klo 7.30 aamuraportille, jossa kerrataan pe-aamusta alkaen sisaankirjoitetut potilaat ja heidan tulodiagnoosinsa. Sairaalassa sisalla reilu 40 potilasta, joskus enimmillaan 70-80. Tapasin laakari Ntulin, amot ja cot, labrateknikon, rontgenhoitajan ja pari muuta. Kerroin heille Suomen HIVtilanteen (2000 potilasta, Tansaniassa 9,9%vanha, 7 % uusi tieto vaestosta) ja etta Suomessa tavataan 25-40 malariapotilasta vuodessa (Itetessa sama viikossa) ja he ihmettelivat. Klo 8.00 swahilinkielinen aamuhartaus, jossa meidat toivotettiin tervetulleiksi. Sen jalkeen katsottiin paikat Stevenin kanssa ja liityin kiertamaan Ntulin kanssa kolme neljasta osastosta. Ensin yritettiin ymmartaa sairaskertomuksen rakenne, sitten saada selvaa kollegojen kasialasta (onneksi englanniksi), sen jalkeen hahmottaa potilaan tilanne ja lopuksi kysya, etta miten taalla on ennen tehty.

Ensin tulimme prenalle ja synnyttaneiden osastolle - viidentoista vuoden tauon jalkeen. Katilothan taalla synnytykset hoitaa ja amot keisarinleikkaukset eli meikalaiselle jaa jalkiseuranta. Muutama sektoitu oli paikalla ja voi hyvin, heita saattoi jopa kotiuttaa. Kappas vaan viikon vanhan kolmoset nakyvat voivan hyvin. Yksi oli syntynyt ja kaksi muuta sektoitu, olivat ihan virkeassa kunnossa 1500-1900 g painoisina niin etta tammoista menoa taalla. Sitten siirryttiin naisten osastolle. Taalla se tarkoittaa ennen muuta infektioita (malariaa, HIVia, tubia, suolistoloisia, keuhkokuumetta, meningiittia), anemiaa ja vain muutama selvasti gynekologinen. Sitten siirryttiin lastenosastolle samoin viidentoista vuoden tauon jalkeen: malariaa, keuhkokuumetta, anemiaa (tarkoittaa taalla Hb 20-60), suolistoloisia, alaraajamurtumia, HIV+. Periaatteessa siis primaarikontakti oli tehnyt taudinmaarityksen ja aloittanut hoidon, pitaa vain ottaa kantaa onko jotain jaanyt huomaamatta ja tarkistaa diagnoosia labrojen ym. valmistuttua. Pitaa miettia toisen tai kolmannen linjan vaihtoehtoa, jos potilas ei lahde piristymaan. Katta pidempaa kaipasi, kannykassa oleva yleislaakarin kasikirja ei tarjonnut yksityiskohtaisia vastauksia kaikkeen.

Joskus yhdentoista jalkeen oli kierretty ja kaytiin teella sairaalan kanttiinissa. Sielta tultua polilla oli muutama potilas odottamassa laakarin kantaa esim. labrojen ja rtg:n jalkeen. Nuori kollega oli ilmeisen ilahtunut kun sai kerrankin yhdessa pohtia mika potilasta vaivaa ja etta mita hanelle voisi tehda. Kroonista pleuriittia, gastriittia, anemiaa, vatsakipuja. Itse joutui opettelemaan kaytettavissa olevat laakkeet, infektio- ja parasiittitautien hoitoa, elamaan ilman labraa ja mahdollisuutta lahettaa potilasta eteenpain spesialistille. Nyt kuivan kauden lopulla potilaskuorma on vahaisempi ja lounastauon jalkeen klo 14 ajan saattoi kayttaa uusien asioiden opiskeluun.

paivan haasteet: Swahili ja varsinkin hyvin yleisesti kaytetty paikalliskieli njakusha, jotka eivat juuri muistuta toisiaan. Tasta seuraa tietenkin uutena kokemuksena riippuvuus eritasoisista tulkeista. Kirurgisista ja infektio-ongelmista viela jotenkin selviaa, mutta psykiatriset anamneesit ovat varsin karuja. Erityishaaste kollegoiden kasiala joka nakyy olevan globaali ongelma.

Kuka kukin on Tansaniassa

Sen verran taytyy tehda heti takautumaa, etta illalla halusin viela jutella vastaavan laakari J. Mwakalon kanssa heidan odotuksistaan suhteeni. Mainittakoon etta Steven - joka paljolti hoitelee ylihoitajan tehtavia - kysyi oikeastaan ensimmaisena, etta voinko olla yhtaan suunniteltua pidempaan. Illalla Mwakalo kysyi, etta oliko se kolme kuukautta kun aioin olla paikalla. Seuraavana paivana talouspaallikko kysyi, etta olenko nelja vai kuusi kuukautta. Kaikki puhuivat kylla hyvaa englantia, mutta en tieda mista vaara informaation johtui.

Sitten taytyy aloittaa faktoista, jotta lukijat ymmartavat missa mennaan, mutta en kertaa alussa mainituilta verkkosivuilta loytyvia asioita eli niita varmaan kannattaisi vilkaista ensin. Kerron asiat niinkuin olen ne ymmartanyt - jos olen vaarassa niin korjatkaa. Tansaniassa on noin 25000 asukasta laakaria kohden, Suomessa 338. Iteten sairaala palvelee neuvoloineen ja sivuterveysasemineen noin 40 000 hengen vaestoa. Paaosin terveydenhuolto ei siis voi olla laakarien vaan clinical officerien (co) ja assistant medical officerien (amo) (kutsutaan yhteisnimella paramedicals) varassa, jotka ovat ensilinjassa seka diagnosoimassa etta antamassa laakemaarayksia. Syrjaseudulla heita kutsutaan doctoreiksi, kun patevampia ei ole mailla halmeilla. Professori Per Ashorn kertoi seuranneensa Malawissa amojen tyoskentelya ja paivassa tuli yhdelta katsottua 300 (lue:kolme sataa) potilasta.

Primary school aloitetaan Tansaniassa noin seitseman vuoden iassa ja se kestaa seitseman vuotta. Halukkaat jatkavat secondary schooliin, jota kestaa nelja vuotta ja noin puolet heista paasee karsinnan kautta kahdelle lisavuodelle (advanced). Viime mainittu vastannee periaatteessa meidan lukiota ja secondary paattyy siis 18 tai 20 vuoden iassa.

Neljan secondaryvuoden jalkeen voi hakea vaikka sairaanhoitaja kouluun ja neljan vuoden kuluttua olet nurse vaihtoehtoina katilo (midwife), psykiatrinen tai terveydenhoitaja (preventive). Kaytannossa toimenkuvat voivat olla vaikka kuinka laajat esimerkiksi anestesiahoitajalla, joka yksin hoitaa nukutukset ja puudutukset ja siina sivussa avustaa viela intrumenttihoitajaa. Vaihtoehtoisesti voit pyrkia laakarin avustajaksi eli clinical officeriksi (ennen rural medical assistant). Neljan secondaryvuoden jalkeen se kestaa kolme vuotta ja kuuden vuoden jalkeen kaksi. Kenia, Tansania ja Uganda kokivat, etta liian paljon synnyttajia kuolee toimenpidekykyisten hoitajien puutteeseen esimerkiksi keisarinleikkauksien tarpeeseen. Siksi muodostettiin co:lle toimenpidepainotteinen kahden vuoden jatkokoulutus, jonka jalkeen he ovat assistant medical officereita ja kokemuksesta ja oppimishalusta riippuen he ovat laajentaneet operatiivista osaamistaan usein pakon sanelemana. Myos osa co:sta operoi. Muut Ita-Afrikan maat ovat plagioimassa co-amo-koulutuslinjaa.

Kuusivuotisen secondaryn jalkeen voi pyrkia yliopistoon opiskelemaan laakariksi (medical doctor) tai hammaslaakariksi (dentist) mika kestaa viisi vuotta koulussa ja yksi vuosi internshippalvelua sairaalan eri klinikoilla.

Jos nurse haluaa co-amo-linjalle, hanen tulee aloittaa alusta. Jos amo haluaa laakariksi niin hanen tulee aloittaa yliopistossa alusta, mutta kuulemma keskustelua kaydaan siita etta pitaisiko heille perustaa jokin lyhyempi koulutuslinja, jossa pitka kokemus huomioitaisiin.

Iteten sairaalaa pyorittivat valilla pitkaan vastaava laakari amo J. Mwakalo ja co Epiphania. Sitten Epiphania lahti amokouluun ja aloitti taalla tyot 1.10. Aitiysloman jalkeen pari kuukautta sitten taalla aloitti md Ntuli, joka on ollut toissa kanssani vain pari paivaa. Vastaanottoa hoitavat co:t Henry, Ali ja vuoden paasta elakkeelle jaava Tujetwesa.

Matkapäivä

Ulla oli jo talvella suunnitellut Iteten sairaalaan tutustumista johtuen mielenkiinnostaan malariaan. Han otti minuun yhteytta ja sovimme yhdessa matkustamisesta kurssin jalkeen. Olimme varanneet liput Scandinavian bussiyhtion autoon (www.scandinaviagroup.com) lahto kello 5.15 ja paikalla piti olla 30 min aiemmin. Aamuinen Dar oli kovin hiljainen. Kello 6.00 lahdimme Ubungon linja-autoasemalta ripealle matkalle. 900 km matkaa ja ajoaika noin kymmenen tuntia + tauot kahdesti vartti ja muut noin viisi minuuttia. Keskinopeudeksi muodostuu 90 km/h ja valilla sentaan ryomittiin pitkia jaksoja vuoriston mutkaisilla tiella. Moottoritieta ei patkaakaan eli aika hurjaa on linja-autokyyti Tansaniassa. Maisema oli kuivan kauden puolivalissa paaosin karua ja kuivaa, valilla pitkia jaksoja taysin asumatonta (?) vaikka sieltakin jalankulkijoita loytyi. Helmena matkalla ajo lapi Mikumin luonnonsuojelualueen. Matka sujui ihmetellessa valilla nukkuen odottamattoman ripeasti. Perilla Mbeyassa klo 17.00 eli tunti myohassa. Perilla odottivat Ullan Altti ja sairaalan autonkuljettaja Aduf seka Steven. Alkoi viela 2,5h/120 km matka kohti Itetea ja viimeinen 42 km pitkin perunapeltoa banaaniviidakon halki pimeassa autolla, jonka jaahdytysjarjestelma vaati taydennysta viimeistaan 20 minuutin ajon jalkeen. Mika mukavuudessa havittiin se tunnelmassa voitettiiin. Kun saavuimme sakkipimeassa vierastalon pihalle jaimme katselemaan tahtia, alhaalla laaksossa pilkistavia valopisteita, kuuntelemaan sirkkojen ja kaskaiden soittoa lampimassa illassa eika mistaan kuululunut liikenteen aanta. Olimme aarimmaisen tyytyvaisia saamaamme majoitukseen ja illalliseen. Darin jalkeen tuntui taas Afrikalta.

Lahtoitkut

Vauhdikkaan ja antoisan kaksiviikkoisen jalkeen seitsenhenkinen ryhmamme laakareita, hammaslaakareita ja elainlaakareita hyvastelimme toisemme lauantaina 22. syyskuuta Dar Es Salamissa. Muutama palasi Suomeen, suurin osa jai matkustelemaan ympari Tansaniaa ja mina kurssitoverini Ullan kanssa valmistauduimme seuraavan paivan bussimatkalle. Istuin viela iltaa tansanialaisen kurssitoverini kollega Primuksen kantakuppilassa ja seurasimme uutisia tutuksi tulleen hotelli Sea Cliffin tulipalosta. Paikan paalla naky oli surkea kun tuli viela mieleen edellisen yon illalliset paikan ravintolassa.